7. sääntö: Museot toimivat lainmukaisesti

On hieman kummallista, että museoiden täytyy erikseen mainita eettisissä säännöissä, että ne toimivat lainmukaisesti. Tämänhän pitäisi olla sanomatta ja kirjoittamattakin selvää. Viimeaikainen Panama-paperi-keskustelu kuitenkin osoittaa tylyllä tavalla, että laki on niin kuin se luetaan. Kohussa toistaiseksi eniten ryvettynyt Nordea-pankkikin on koko johdon suulla joutunut vakuuttamaan, että pankki noudattaa lakia – ei tosin yhtä juhlavasti kuin museot ICOMin seitsemännen eettisen säännön kautta. Niissä todetaan, että ”museon täytyy noudattaa täydellisesti kansainvälisiä, alueellisia, kansallisia ja paikallisia lakeja.”

Oletettavasti tilanne on kuitenkin se, että Nordea ei ole lakia täydellisesti tuntevien tahojen näkökulmasta rikkonut lakia. Toinen kysymys on, onko toimittu oikeudenmukaisesti. Ilmeisen monen lainoppineen eettiseen toimintaan sopii Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin kuvaus, jossa torppari Otto Kivivuori totesi poikansa Jannen lakiopinnoista ”Ei se sitä sillä lue, että hän osais lain täyttää, vaan sillä, että hän tietäis kuinka sen kiertäminen kävis”.

Ainakaan kaikkien mielestä se, että lain täydellisen tuntemisen taitoa käytetään porsaanreikien etsimiseen, ei ole oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuuden täydellinen toteutuminen on kuitenkin vielä epätodennäköisempää kuin täydellisen lainmukaisuuden toteutuminen. Tämä johtuu siitä, että oikeudenmukaisuus on enemmän yksilökohtaista tunnetta kuin tietoa. Tästä veronkierto on hyvä esimerkki. Harva pitää vauraiden ihmisten panamalaista veronkiertoa oikeudenmukaisena. Oletettavasti yhtä harva tuomitsee lain tai oikeudenmukaisuuden näkökulmasta Viroon suuntautuvan viinarallin, vaikka siinäkin on kyse verokierrosta.

Lain noudattaminen yleisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta näyttää olevan erittäin tärkeää niissä asioissa, joita organisaatiot ja niissä työskentelevät edustavat. Selvää on, että museoita tai museoissa työskenteleviä kohdellaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta eri tavalla kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä kuin muita ihmisiä. Tätä voi testata esimerkiksi mielikuvaharjoituksella: kuinka uutisoitaisiin julkisen taideteoksen töhriminen tai tuhoaminen, jos tekijänä olisi jonkin taidemuseon työntekijä tai sitten normaali huligaani? Todennäköisesti ensimmäisessä tapauksessa nostettaisiin jo otsikossa esiin tekijän tausta, ja se kaiketi olisi myös tärkein tekijä uutiskynnyksen ylittymisessä.

Väitän, että yksikään museo ei täytä ICOMin eettistä määräystä täydellisen lainmukaisesta toiminnasta. Museon toimintaan vaikuttaa lukuisia hallintoon, talouteen ja itse museotyöhön liittyviä lakeja, joiden sisältöä kukaan ei täydellisesti tunne eikä siten voi niitä täydellisesti noudattaakaan. Kansallisesti ja kansainvälisesti eniten rikottuja lakeja ovat epäilemättä tekijänoikeus- ja henkilötietolait, joiden sisällöt ovat monitulkintaisia. Niiden täydellinen noudattaminen veisi pohjan museoiden koko kokoelmatyöltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän ei tulisi noudattaa lakeja eikä sitä, että tiukan paikan tullen voisimme vedota tietämättömyyteen tai lakien monimutkaisuuteen. Meidän on tunnettava toimintaamme koskevat lait nykyistä paremmin ja pystyttävä arvioimaan niiden perusteella toimintamme lainmukaisuus sekä laista tekemiimme tulkintoihin sisältyvät riskit.

Lainmukaisen toiminnan osalta suomalaisen museotoiminnan kummallisuus on se, että useimmat museot eivät noudata, eikä niiden tarvitsekaan noudattaa, lakia, jonka nimi on Museolaki. Toisin kuin nimi antaisi luvan odottaa, Museolaki ei määrittele museota ja sen toiminnan lainmukaisuutta. Se määrittelee, millä perusteella museo halutessaan pääsee valtionosuusrahoituksen piiriin tai pysyy siinä. Määrällisesti valtionosuusrahoitteisia museoita on museoiden kokonaismäärästä alle 20 %. Museolain sisällön laventamiseen olisi tarvetta. Alan kehityksen näkökulmasta olisi hyvä, jos museolain osaksi tai sen yhteyteen nostettaisiin myös muut museoiden toimintaan liittyvät lait, joista ensimmäisenä tulevat mieleen muinaismuistolaki ja rakennussuojelulaki. Näiden roolia museoiden laillisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kivijalkana voisi vahvistaakin.

Mielestäni Museot toimivat lainmukaisesti -sääntö on ICOMin eettisten sääntöjen joukossa ongelmallinen etenkin sen nykyisen sisällön osalta. Lain noudattaminen ei sinällään voi olla eettinen valinta, vaan itseisarvo. Eettinen valinta sitä vastoin voi olla lain noudattamatta jättäminen tietyissä tilanteissa. Tällaisia eettisiä valintoja saatetaan esimerkiksi tehdä ympäristöliikkeissä. Jos koko pykälää ei poisteta jonkin arvopohjalta nousevan säännön tieltä, sisältöä on hyvä lähteä viilaamaan siihen suuntaan, että museoiden on erityisesti päätehtävänsä näkökulmasta ja siihen liittyvissä kysymyksissä edistettävä oikeudenmukaisuutta.  Jos tämä tuntuu liian suurelta askeleelta, poistetaan nykyisestä määritelmästä ainakin sana täydellisesti. Ei raskauteta itseämme turhalla täydellisyyden tavoittelemisella tässäkään asiassa.

Kimmo Levä
Suomen museoliiton johtaja

5. sääntö: Museoiden voimavarat tarjoavat mahdollisuuksia muille julkisille palveluille

ICOMin museoeettisten sääntöjen viides kohta kääntää katseen museoiden ja muiden julkisten toimijain yhteistyön mahdollisuuksiin. Vai ymmärsinkö otsikon tyystin väärin? Säännön alaotsikoissa puhutaan vain tunnistuspalveluista eli laittomasti hankittujen esineiden tunnistamisesta sekä aitouden arvioimisesta. Näihin toki museoiden erikoisosaamista tarvitaankin.

Säännössä varoitellaan museoiden alkuperäisen tehtävän vaarantumisesta, mikäli niiden erikoisosaamista, taitoa ja aineellisia resursseja käytetään toiminnan laajenemiseen resursseja jakamalla tai palveluja tarjoamalla.

Mutta voisiko voimavarojen suuntaamista ajatella myös uusiksi? Voisiko viitossääntö käsitellä myös sitä yhteistyötä toisten julkisten palveluiden tarjoajien kanssa, joka tähtää rikkaampaan vuorovaikutukseen ja liittyy merkityksiin: Mitä sellaista museoilla on tarjota, joka edistää ihmisten keskinäistä hyvää vuorovaikutusta ja saa heidät tuntemaan olevansa vahvasti elossa?

Käytännössä tämä voi olla vaikka yhteistä asiantuntemuksen jakoa ja kehittämistä sote-tahojen kanssa: museoiden käyttöä uudella tavalla erityisryhmille, uusille kävijöille, museoiden olohuonemaisuuden lisäämistä, yhteisöllisyyden laajentamista, asiakkaiden osallisuuden lisäämistä ja heidän äänensä kuulemista. Aikaavievää, kallistakin, mutta palkitsevaa (kuten tiedetään).

Olen toiminut pitkään museoalalla ja myös taide- ja museoalan vapaana asiantuntijana ja saanut olla osallisena monissa upeissa – lyhyeksi jääneissä! – yhteistyökuvioissa museoiden, so-te-sektorin toimijoiden ja järjestöjen välillä. Miksi ihmeessä nämä hankkeet eivät ole tuottaneet vielä laajemmin pysyviä ja pitkiä yhteistyömuotoja?

On Kulttuuria kaikille -palvelu, on Terveyttä kulttuurista -verkosto, on lukuisia toimivia kahdenvälisiä kumppanuuksia, projekteja, julkaisuja. On tukuittain todisteita siitä, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja opitaan paljon. Silti rakenteet eivät juuri ole muuttuneet eikä yhteistyöstä tullut pysyvää, eikä kunnon koordinaatiota ole saatu aikaan. Moni hanke on kyllä sulka hatussa, kivoja juttuja raportoitavaksi.

Ilman rohkeaa uudella tavalla painottamista ja sitkeyttä (ja onnistunutta rahoitus- ja yhteistyökonseptointia) ei olisi syntynyt menestyskonsepteja kuten National Museums Liverpoolin muistisairaiden parempaan elämään tähtäävä House of Memories -hanke. Siinä kansallinen museokonserni on tuottanut monitahoisen, tutkimuksellisen, tuhansia ihmisiä koulutuksen kautta tavoittaneen ja laajalle levinneen, kansallisesti ja kansainvälisesti palkitun menetelmän, jota se kehittää ja tuotteistaa menestyksellä. Suosittelen tutustumaan!

Miksi meillä ei museoissa uskalleta rohkeammin laajentua ”alkuperäisestä tehtävästä”? Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta joskus rohkea yhteistyötahojen ja kohderyhmien valinta voisi tuottaa jotain pysyvästi hyvää tuottavaa?

Satu Itkonen
Yleisötyöpäällikkö, Ateneumin taidemuseo

6. sääntö: Museot toimivat läheisessä yhteistyössä niiden yhteisöjen kanssa, joista niiden kokoelmat ovat peräisin

Älä aina usko yhteisöä

Vanha mies tutustui liikuttuneena Lenin-museoon. Vuonna 1946 perustetussa museossa oli vielä esillä neuvostoaikana rakennettu legendaarinen perusnäyttely, joka alleviivasi bolševikkijohtajan mainetekoja. Vanhus alkoi jutella oppaalle arvokkain äänenpainoin Isä-Stalinista. Miten siihen olisi pitänyt oikein vastata? Voisiko kiusallisesta keskustelusta pyristellä vain eroon, pitäisikö vanhus haastaa historiantutkimuksen avulla vai tulisiko häntä myötäillä, koska asiakashan on markkinointitermein aina oikeassa?

ICOM:in eettisten sääntöjen kuudes pykälä antaa oppaalle kovin happamat eväät. Museokokoelmat heijastavat ohjeen mukaan oman yhteisönsä kulttuuriperintöä, niillä voi olla suuri merkitys poliittisellekin identiteetille, eikä kokoelmien alkuperäistä omistajaa saa käyttää sopimattomasti hyödyksi. Lenin-museon kokoelmat ovat kertyneet itänaapurin antamina lahjoituksina ja museon perustivat tamperelaiset kommunistit pian jatkosodan jälkeen. Velvoittaako tämä perintö museota yhä kunnioittamaan kokoelmien luojaa, mahtavaa Neuvostoliittoa ja siinä sivussa museon perustaneen yhteisön rippeitä?

Yllättävän monet ICOM:in eettisten sääntöjen pykälät tuntuvat syntyneen jälkikolonialistisen museomaailman tarpeisiin. Niillä on suitsittu siirtomaavaltojen vanhoja museoita ja kevennetty valkoisen miehen taakkaa: taustalla väijyy häpeä viattomasta alkuperäiskansasta, jota imperialistien museokoneisto on riistänyt, ryövännyt ja rodullistanut. Huoli on aito, mutta vastaa heikosti vaikkapa suomalaisten museoiden eettisiin ongelmiin. Meikäläisten pitäisi pikemminkin miettiä, miten museoiden sensitiivinen ja sievistelevä kosketus jättää nyt menneisyyden kipupisteet kovin usein koskematta. Nykymuodossaan eettinen ohje lähinnä varoittelee meitä loukkaamasta ketään ja kannustaa kunnioittamaan yhteisöjä näiden toiveiden tai ehtojen mukaisesti.

Arvokkuuden alleviivaamisen rinnalla ohjeessa onneksi todetaan, että museon tulisi samalla
edistää ihmisten hyvinvointia, yhteiskunnallista kehitystä, suvaitsevaisuutta ja ihmisarvon kunnioittamista, sekä monipuolista sosiaalista, kulttuurista ja kielellistä ilmaisutapaa. Oikeastaan tällaiset YK:n ihmisoikeuksien julistukseen juontavat korkeammat arvot pitäisi nostaa naiivin yhteisöhötön edelle. Jos museo peittelee kokoelmillaan menneisyyden vääryyksiä, se toimii epäeeettisesti – edes kokoelmien luojan ei saisi antaa väistää historian tuomiota. Museoiden pitää uskaltaa tonkia myös omia juuriaan.

Lenin-museon uudistamiseen haettiin eettistä varmuutta korkeammilta voimilta – suoraan yleisöltä. Uudistusta varten tehtiin pieni näyttely, jossa kävijät saivat itse ottaa kantaa, ehdottaa ja äänestää, millaisia asioita uuden museon tulisi käsitellä. Toivelistan kärjessä olivat neuvostohuumori ja -arki, KGB, työleirit sekä toisinajattelijat. Entinen perusnäyttely ei kertonut niistä yhtään mitään. Vanhat kokoelmat eivät toki taivu kaikkeen tähän, mutta niitä voidaan täydentää ja antaa avainteoksille uusia merkityksiä.

Kun Lenin-museon uudesta sisällöstä alkoi tihkua ennakkotietoja, museo taisi valitettavasti menettää jokusen vanhoista ystävistään. Neuvostokommunismiin yhä viehättyneet (heitäkin toki on) pelkäävät pyhäinhäväistystä ja tuntevat kukaties samankaltaisia tuntemuksia kuin etnografisten museoiden epäeettisesti esineellistämät alkuperäiskansat. Eettisessä punninnassa neuvostojärjestelmän uhrien muisto kuitenkin painaa tänään enemmän kuin systeemin ihailijoiden. Eivät kai museot saa hienotunteisuudessaan vaieta, olipa viattomia tungettu sitten Stalinin lihamyllyyn tai viidakkoheimon pataan paistumaan?

Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on viime aikoina työstänyt 17.6.2016 avattavaa uutta Lenin-museota.