tiistai 19. syyskuuta 2017

Olemassaolon mysteerin äärellä? Ajatuksia konservointikonferenssin ja Museoalan teemapäivien jälkeen

"Knowledge is acquired when we succeed in fitting a new experience into the system of concepts based upon our experiences. Understanding comes when we liberate ourselves from the old and so make possible a direct, unmediated contact with the new, the mystery, moment by moment, of our existence"


Näin kirjoittaa Aldous Huxley esseessään "Knowledge and understanding", joka löytyy kauniista vihreäkantisesta "Adonis & the Alphabet" -kirjasta vuodelta 1956. Ostin sen toissa viikolla Kööpenhaminalaisesta antikvariaatista, johon olin livahtanut ICOMin konservointikomitean eli ICOM-CC:n triennaalikonferenssin lomassa.

Kuva: Eero Ehanti

Yli 1000 osanottajan konferenssin sadoissa puheenvuoroissa seikkailtiin paljon detaljitasolla, vaikkapa tietyn museoesineen pinnassa olevien korroosiotuotteiden tutkimuksissa, mutta myös hanke-esittelyjä kuultiin sekä tietysti lukuisia esimerkkejä onnistuneista konservointikäsittelyistä. Monesti puheenvuoroissa nostettiin esiin luonnontieteellisiä analyysimenetelmiä, joiden tuloksia esiteltiin vaikuttavin käppyröin. Konservointityössä todella liikutaan luonnontieteiden ja käsityöläisyyden välimaastossa.

Kumpaan suuntaan kallistumme? Vai onko syntymässä tieteellisen konservoinnin eliittijoukko, kenties se lähinnä englantia puhuva joukko, joka kokoontuu tällaisiin konferensseihin, jonka vastapainona maailman kulttuuriperinnön parissa työskentelee suuri joukko käsityöläisiä, jotka eivät koskaan katsele kohteitaan mikroskoopin läpi ja tekevät työtänsä lähinnä perinteisiä käsityöläismenetelmiä hyödyntäen? Näin herätteli ajatuksia Jonathan Ashley-Smith lähestyessään ammattieettisten koodien asemaa konservointimaailmassa. Voiko näillä ääripäillä olla yhteinen eettinen ohje? Hän näytti kuvasarjan Starbucksin kahvilinjastosta, jossa tehdään valintoja lukemattomien valmiiden vaihtoehtojen ja lisäkkeiden joukosta ja jonka lopussa odottaa oma nimikoitu mukillinen. Etiikkakoodeihinkin voisi ehkä suhtautua näin. Käytettävissä on aineksia, joista jokainen yksilö tai organisaatio pystyy muodostamaan oman nimikkomixinsä, oman nimikoidun kupillisensa museoetiikkaa.

ICOM-CC:n konferenssin pidettiin Kööpenhaminan Tivoli -konferenssikeskuksessa.
Kuva: Eero Ehanti
Viikon mieleenpainuvin puheenvuoro oli kuitenkin keynote -sellainen, jonka piti konservointiteoreetikko Salvador Muñoz Viñas. Hän aloitti viittaamalla Marshal McLuhaniin, joka muistetaan "Medium is the message" -kirjastaan ja ”Gutenbergin galaksi” -konseptista. Väline, jolla viesti välittyy, määrittää paljon vastaanottoa, ja sitä myöten toimintaamme sekä maailmankatsomustamme. Gutenbergin galaksissa toimiva ihminen, "Homo Typographicus", perusti maailmankuvansa kirjoitettuun ja painettuun tietoon, jonka perusteella syntyi tieteellinen maailmankuva. Muñoz Viñas puhui epistemologisesta hierarkiasta, jonka huipulla on luonnontieteellinen, mitattavissa oleva tieto. Se on paljon korkeammalla kuin humanististen tieteiden vaikeammin mitattava tieto, puhumattakaan tarinoista, perinteistä ynnä muista kiistatta merkityksellisistä, mutta Excel-taulukoiden ulottumattomissa olevista asioista. Nimittäin Excel-yhteiskunnassa elämme Muñoz Viñasin mukaan, ja se on ongelma museoihmisille, joiden on vaikea pukea työnsä numeroiksi ja talouden kielellä mielekkäiksi tuloksiksi.

Tilanne ei näytä helpottuvan nyt kun Homo Typographicus virtualisoituu kovaa vauhtia asettuessaan uuteen galaksiin, digitaaliseen sellaiseen. Tietokoneen toiminta on pelkkää eksaktia laskentaa.  Voi museoihmistä! Pitäisikö tässä vaan ottaa Darwinilainen lähtökohta, Muñoz Viñasin termein, ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan? Eli pukea toimintamme numeroiksi ja euroiksi, virtualisoitua maanisesti ja huutaa kovemmin kaikilla mahdollisilla uusilla medioilla? Ei, esittää, Muñoz Viñas, ja kuuluttaa antidarwinilaisen lähestymisen perään. Eli ei sopeuduta, vaan reagoidaan. Korostetaan asiantuntemusta ja auktoriteettia nopean reagoinnin ja somettamisen sijaan, puhutaan laadusta eikä helposti laskettavista voitoista, ja luotetaan oikean, fyysisen esineen voimaan. Tämä pitäisi tehdä niin, että erotutaan eduksemme kaikesta hälystä, jolle ihmiset nykyään altistuvat. Ei siis "sopeudu tai kuole", vaan "reagoi tai kuole". Erotu tai kuole, voisin lisätä.

Salvador Muñoz Viñasin näkemys nykyajan vallitsevasta ajattelusta.
Kuva: Eero Ehanti
Tästä päädyin pohtimaan erästä herrasmiestä, joka Kööpenhaminan konferenssikäytävillä edukseen erottui, kuten on erottunut lukuisissa muissakin museoalan tapahtumissa jo vuosikymmeniä. Monet tietävätkin tämän kokovalkeisiin aina pukeutuvan nyt jo kahdeksatta kymmenettä käyvän syvää sivistystä ja röyhkeää itseluottamusta huokuvan herran, jonka ulkoasussa ainoat väriläikät ovat persoonallisen asun hihansuissa. Samaa ei voi sanoa ulosannista, joka on aina runsasta ja värikästä, riippumatta siitä onko hänellä puheenvuoroa kyseisessä tapahtumassa vai ei. Kerran konservointiaiheesta esitelmöidessään hän puhui virtahepo- ja norsuihmisistä viitaten ihmisten peseytymistottumuksiin. Samaan tulokseen voi päästä eri tavoin. Myöhemmin samassa konferenssissa nosti kätensä ylös jokaisen puheenvuoron jälkeen ja "käräytti" puhujat epämääräisten ja ristiriitaisten termien käyttämisestä. Vaalimista, säilyttämistä, konservointia - mitä puhuja oikein tarkoittaa näillä termeillä? Laulu- ja tanssinumeroitakin on tiettävästi nähty vuosikymmenien aikana.

Tässäkö on antidarwinilainen museoihminen? Syvästi asiantunteva, erottuva ja ylpeä, ehkä röyhkeäkin, kulttuuriperinnön lipunkantaja? Kimmo Leväkin kaipasi museoalalle supertähtiä blogipostauksessaan. Tästäkö mallia siihen kuinka ammattikunnan sisällä mutta ennen kaikkea viestinnässä ulospäin kannattaa toimia?

Ilman muuta, jos vain pokka kestää, ja pitäisi kestää, sanoivat Rosa Meriläiseltä ja Saara Särmä viikkoa myöhemmin Helsingissä Kulttuuritalossa Museoalan teemapäivillä, joiden päätteeksi nämä ammattikehtaajat valoivat museoammattilaisiin rohkeutta. Siitä vaan, antaa mennä, ei se ole niin tarkkaa onko kaikki eksaktisti kohdillaan! Joku muu kyllä pitää ääntä omasta näkökulmastaan, jos me emme käytä tarjolla olevaa estradia.

Teemapäivillä sain muutenkin jatkoa Kööpenhaminassa puhjenneille pohdinnoilleni. Kommentoidessani mainion Nina Simonin yhteisöllisyyttä korostavaa keynote -puheenvuoroa, viittasin Muñoz Viñasin ehdottamaan antidarwinilaisuuteen, johon sitten seuraavana päivänä tarttui toinen keynote puhuja, ruotsalainen Maria Jansén. Hän vei adapt/react or die –pohdintaa pitemmälle sanoessaan, että itse asiassa pitää sopeutua pystyäkseen reagoimaan. Hmm…

Teemapäivien keynote -puhuja Nina Simon. Kuva: Eero Ehanti

Muñoz Viñasin tiedon hierarkiaan liittyen saimme Teemapäivillä kuulla parinkin taiteilijan suusta museoihin liittyvästä korkeasta luottamuksesta. Kirjailija Laura Gustafsson sanoi hänen ja Terike Haapojan toteuttaman Epäinhimillisyyden museon olevan performanssi, johon yleisö osallistuu, ei museo, mutta museon muoto on valittu, koska siihen luotetaan ja uskotaan. Jansénin keynote –esitelmään kuului video, jossa kuvataitelija Minna Henriksson toteutti saamelaisten vaikeaan historiaan liittyvää teostaan Tukholman historialliseen museoon nimenomaan siitä syystä, että museoon luotetaan ja siellä ihmiset uskovat teoksen olevan totta, jota samaa ei hänen mukaansa välttämättä tapahtuisi taidegalleriaympäristössä. Tämähän hivelee itseluottamustamme!
 
Vielä sen verran, että konservoinnissa lähennymme luonnontieteitä jatkuvasti kehittyvien menetelmien myötä, joiden kautta kulttuuriperintö herää puhumaan ennen kuulumattomin tavoin. Tärkein on niissä tarinoissa ja merkityksissä, jotka esineiden ja niiden tutkimuksien kautta manifestoituvat. Kaikki kulttuuriperintö on pitkälti aineetonta. Niin Muñoz Viñasillekin, jonka tärkeä kulttuuriperintökohde on jalkapallostadion, koska siihen liittyy niin paljon henkilökohtaisia kokemuksia ja ympäröivää kulttuuria.

Museoiden yhtenä tavoitteena voi pitää kulttuuriperintöön liittyvä tiedon muuttamista ymmärrykseksi, jonka kautta Huxleyn esittämä kokemus olemassaolomme mysteeristä alkaa avautumaan. Orhan Pamuk tarkoittanee samaa puhuessaan inhimillisyyden syvyyksistä, joita museokokemuksella voi lähentyä. Tosiaan, jos asian haluaa runollisesti ilmaista, museo voi olla media olemassaolon mysteerin tarkasteluun. (Mieluummin museokäynti, kuin Huxleyn toisaalla, nimittäin kirjassaan ”Doors of perception”, esittämä menetelmä…)

Olemassaolon mysteerin äärellä Kööpnehaminan kansallismuseossa.
Kuva: Eero Ehanti

Vain esine on varmasti totta. Sitä korosti Salvador Muñoz Viñas, ja samaa sanoi Jansén Teemapäivien keynotessaan, puhuessaan viikinkihaudasta, josta oli löytynyt Buddhan patsas. Miksi se on siellä? Tarina puuttuu, toistaiseksi, mutta esine on kiistatta totta.

Konservaattorit, nuo totuuden vaalijat!

Eero Ehanti
Intendentti, Suomen kansallismuseo
Puheenjohtaja, ICOM Finland

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Suomalainen museoammattilainen ICOMin vaikuttajana - Carina Jaatisen haastattelu

ICOMin hallitukseen valittiin vuonna 2016 ensimmäistä kertaa suomalainen jäsen Carina Jaatinen. Suomen ICOMin tiedottaja Antti Kauppinen haastatteli Carinaa kesällä 2017 hänen kokemuksistaan uudessa luottamustehtävässä.

ANTTI: Onneksi olkoon hienosta luottamustoimesta. Sinut on valittu ICOM Executive Boardin Ordinary Memberiksi. Ihan ensimmäisenä kysyisin, miten kääntäisit suomeksi edellisen sanayhdistelmän?

CARINA: Ordinary member of ICOM Executive Board kääntyy minun suussani yksinkertaisesti ICOMin hallituksen jäsenyydeksi.

ANTTI: ICOMin tiedotteita ja muita tekstejä lukiessa tulee helposti tunne, että lukee avaruuskieltä: ICEE, NEC, ICOM-CC jne. Kuinka kauan meni, että kaikki lyhenteet ja kapulakieliset ilmaukset tulivat tutuiksi?

CARINA: Totta tosiaan ICOM on varsinainen kirjanlyhenteiden viidakko, mutta niin ovat kaikki suuret kansainväliset organisaatiot, joihin kuuluu paljon alakomiteoita ja työryhmiä. Monikielisessä ympäristössä lyhenteissä on se etu, että niitä ei tarvitse kääntää. Kyllä minulta meni varmasti ensimmäinen kolmivuotiskausi ICEE:n eli Näyttelyvaihtokomitean hallituksen jäsenenä 2007–2010 ennen kuin aloin vähän olla kartalla siitä, mistä ICOM koostuu.

ANTTI: Sitten on vuorossa iso kysymyskokonaisuus. Mitkä mielestäsi ovat nykyisessä poliittisesti polarisoituvassa, turvapaikanhakijoiden täyttämässä maailmassa kansainvälisen museoyhteistyön mahdollisuudet? Vaikuttavatko maailman tapahtumat ICOMiin? Edesauttaako ICOM esimerkiksi turvapaikanhakijoiden kokemusten tallentamisen kansainvälisten prosessikuvausten kehittämistä tms., vai keskittyykö ICOM muihin asioihin? Mihin? Onko museologian tehtävä juurikin olla muuttumaton sivustaseuraaja?

CARINA: Tärkeitä kysymyksiä. Mielestäni nimenomaan kansainvälinen yhteistyö on mahdollisuus ja keino laajentaa ymmärrystämme museotyön merkityksestä ja mahdollisuuksista sekä tunnistaa paremmin oman osaamisemme taso ja kehittämistarpeet. Millä muulla tavoin me pystyisimme arvioimaan suomalaisen museotyön tasoa ja vaikuttavuutta kuin vertaamalla sitä muualla tehtävään työhön?  
ICOM tarjoaa tähän helpon ja vakaan kanavan. Nimenomaan kansainväliset komiteat ovat niitä, joiden puitteissa voi löytää ne itseä kiinnostavat verkostot ja kumppanit. Tällaisena verkostona voi toimia vaikkapa kaupunginmuseoiden oma komitea CAMOC (International Committee for the Collections and Activities of Museums of Cities), jonka konferensseissa keskitytään kaupunginmuseoita yhdistäviin kysymyksiin. Näissä komiteoissa vaihdetaan tietoa niiden omaan erityisalueeseen liittyvistä ajankohtaisista projekteista ja teemoista. Esimerkiksi kysymyksesi turvapaikanhakijoihin liittyvästä dokumentaatiosta tulisi esille näissä yhteyksissä.
ICOM järjestönä ei helposti lähde yksittäisiin projekteihin, mutta tukee niitä kyllä erilaisin avustuksin. ICOMilla on sitten omat ohjelmansa, kuten kulttuuriperinnön laittoman maastaviennin ennaltaehkäisy, joihin se panostaa jäseniä palvelevan järjestötyön ohella.
ICOM tarjoaa siis paljon - vertaiskokemuksia, uusia ideoita ja ajatuksia, kontakteja ja verkostoja, yhteistyö- ja hankemahdollisuuksia - ja samalla osallistujan oma ammatillinen ja kansainvälinen osaaminen kehittyvät. Toisaalta ICOM kärsii samasta ongelmasta kuin kaikki kansainväliset organisaatiot ja järjestöt – sen uusiutuminen on hidasta, koska päätöksenteko perustuu laajaan ja monitasoiseen valmisteluun kolmella virallisella kielellä.
ICOMin ydintavoite on edistää ja tukea museoissa tehtävää työtä maailmanlaajuisesti. Siksi se muun muassa tukee kansallisten komiteoiden perustamista ja ylläpitämistä. Kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka työskentelevät kulttuuriperinnön säilyttämiseksi ja suojelemiseksi, mutta joka maassa olosuhteet museotyölle eivät ole poliittisesti ja taloudellisesti suotuisat. ICOMin eettiset koodit ja museomääritelmä ovat esimerkki niistä työkaluista, joilla kansallisen tason työtä tuetaan. ICOMin verkosto on luonnollisesti avoin myös niiden maiden museoammattilaisille, joiden omassa maassa ei kansallista komiteaa ole saatu perustettua tai se ei erilaisista syistä johtuen voi toimia. Suomessa ei tule ajatelleeksi, että me asumme yhdestä maailman järjestäytyneimmistä, turvallisimmista ja vauraimmista maista. Meidän odotuksemme ja toiveemme koskien kansainvälistä yhteisöä ovat varsin erilaiset kuin sotien ja kriisien runtelemien maiden museoammattilaisille. Afrikassa ja Lähi-Idässä on maita, joissa on perustettu ICOMin komiteoita maan museotyöntekijöiden tueksi, mutta niiden toiminta on ihan muutamissa käsissä ja äärimmäisen hauraalla pohjalla. Tilanne kertoo paljon siitä, millaista tukea kyseisissä maissa kulttuuriperinnön suojeluun tarvittaisiin, mutta samalla se kertoo myös kulttuurisista ja yhteiskunnallisista eroista.
ICOMin kansainväliset komiteat on perustettu jäsenistön toiveiden ja esitysten perusteella – vanhimmat vuonna 1948, vain pari vuotta ICOMin perustamisen jälkeen. Niiden aihepiirit heijastelevat perustamisajankohtansa museokäsityksiä ja tarpeita.  Kirjoitin niistä ICOM Suomen blogissa 2015. On selvää, että ICOMin komiteat eivät pärjää ketteryydessä moninaisille tämän päivän kansainvälisille museoalan tulevaisuus- ja teemakonferensseille, mutta ICOMin tehtävä onkin hieman toinen. ICOM on ainoa aidosti globaali demokraattisesti toimiva museoalan järjestö, joka tukee kaikkien osallistumista kielen ja taloudelliset esteet huomioon ottaen. Ja on muistettava, että ICOM on juuri niin hyvä ja toimiva kuin millaiseksi sen itse teemme. Nykyisten kansainvälisten komiteoiden kirjoa ja fokusta olisi jossain vaiheessa ryhdyttävä miettimään uusiksi, mutta aloitteen on tultava jäsenistöstä.

ANTTI: Kertoisitko jotain käytännön hallitustyöskentelystä. Miten paljon töitä ICOMin hallituksen jäsenenä oleminen teettää?

CARINA: Executive boardin jäsenyys rytmittyy järjestön virallisen toiminnan vuosikellon mukaan. Hallituksella on lähtökohtaisesti kaksi kokousta vuodessa, yksi ennen joulua, ja toinen kesäkuussa, ennen Pariisissa järjestettävää yleiskokousta. Hallituksen tehtäviin kuuluu hyväksyä toimintasuunnitelmat ja budjetit ja ennen kaikkea tilinpäätös ja vuosikertomukset.
Olen mielestäni päässyt nyt varsin helpolla verrattuna aikaisempaan, kun toimin eri komiteoissa puheenjohtajana tai hallituksen jäsenenä.
ICOMin hallituksen jäsenille voidaan osoittaa henkilökohtaisia vastuita tai tehtäviä ja minä olen mukana kansainvälisten komiteoiden asioita edistävässä pientyöryhmässä. Sen toiminnan tuloksista on vielä vaikea sanoa, mutta oma pyrkimykseni on varmistaa, että kansainvälisten komiteoiden tarpeet tulevat otetuksi huomioon ICOMin yleiskokouksien ohjelmaa suunniteltaessa.
Hallituksen jäsenenä ja toisaalta järjestön johtamista jo vuosia läheltä seuranneena iloitsen siitä, että pitkän levottoman periodin jälkeen ICOMia johdetaan nyt aiempaa vakaammin, demokraattisemmin ja systemaattisemmin.
Uusi pääjohtaja Peter Keller toimi aiemmin järjestön rahastonhoitajana ja tuntee ICOMin toiminnan yksityiskohtia myöten. Hän on myös palkannut koko joukon uutta henkilöstöä ja avaintehtävät on nyt miehitetty osaavilla uusilla ihmisillä. ICOMistahan lähti viimeisen parin vuoden aikana paljon väkeä, mikä vaikutti suoraan jäsenistön saamiin palveluihin ja niiden kehittämiseen.
Meillä on myös koossa erittäin hyvä hallitus, jossa on laaja kirjo osaamista ja eri kansallisuuksia. Uusi hallitus on kokoontunut vasta yhden kerran, joten on hieman varhaista arvioida hallitustyöskentelyn tuloksia. Mutta nyt tiedän ainakin sen, että asioita on todella paljon ja yhteen kokoukseen onkin varattu aina kaksi kokonaista päivää. Pitkien kokousvälien vuoksi hallitus keskustelee tarpeen mukaan myös sähköpostilla presidentin tai pääjohtajana esille ottamista kysymyksistä.


Kuva: Henna Aaltonen


Carina Jaatinen asuu Kirkkonummella luonnon keskellä, ja on töissä Espoon kaupunginmuseossa näyttelypäällikkönä. Vapaa-ajallaan Carina liikkuu, nauttii hyvästä ruoasta perheen ja ystävien kanssa sekä harrastaa luottamustehtäviä.

torstai 10. elokuuta 2017

Kuulumisia ICOMin hallinnollisista vuosikokouksista osa 2

Viime viikon postauksessa esiteltyjen asioiden lisäksi Pariisin yleiskokouksessa saatiin ensikosketus uuteen jäsenrekisteriin ja työskenneltiin ajankohtaisissa työpajoissa.

ICOMin pääkonttori sijaitsee UNESCOn kiehtovassa päärakennuksesa Pariisissa.
Kuvat: Eero Ehanti

Uusi jäsenrekisteri

Tällä hetkellä ICOMin sihteeristön ja kansallisten komiteoiden tiedot eivät ole aina ajan tasalla. Jokaisella kansallisella komitealla on oma tapansa hallinnoida oman jäsenistön tietoja ja maksuja, ja Pariisin sihteeristöllä on oma rekisterinsä, johon kaikkien jäsenten tiedot kootaan.  Kaikki kansallisilta ja kansainvälisiltä komiteoilta sekä suoraan jäsenistöltä tulevat tietojen muutokset tallennetaan Pariisin päässä manuaalisesti, mikä tarkoittaa hurjaa työmäärää yli 37 000 jäsenen järjestössä.

Jatkossa rekistereitä on vain yksi, Pariisissa ylläpidetty. ICOMin jäsen pääsee kirjautumaan rekisteriin sekä tarkastamaan ja muuttamaan siellä omia henkilökohtaisia tietojaan ja kiinnostuksiaan kansainvälisiin komiteoihin. Jäsenen tietoihin on pääsy Pariisin Membership departmentin lisäksi kansallisen komitean sihteerillä. Lisäksi jäsenen relevantit tiedot näkyvät niiden kansainvälisten komiteoiden sihteereille, joista hän on kiinnostunut (voting ja non-voting member). Jäsenistölle on luvassa helpotusta myös uusien maksutapojen myötä. Jäsenmaksun voi tulevaisuudessa maksaa pankkisiirron lisäksi luottokortilla tai PayPalilla.

Muutos on erittäin tervetullut ja toivomme todella, että jatkossa maksujen kirjautumiset ja sitä kautta jäsentarrojen postitukset ja tietojen muutosten rekisteröinnit sujuvat yhä joutuisammin. Oman rekisterin ylläpito maksaa ja sen päivittämiseen menee valtavasti työaikaa. Lisäksi oman rekisterimme kanssa on ollut ongelmia mm jäsenmaksujen kohdentamisen kanssa, johon uusi systeemi toivottavasti myös tuo ratkaisun.

Kansainvälisille komiteoille muutos puolestaan mahdollistaa tehokkaamman kommunikoinnin jäsenten kanssa, jotka ovat hajallaan ympäri maailmaa. Muun muassa komiteoiden hallitusten vaalien järjestäminen sekä ehdokasasettelun että äänestyksen osalta muuttuu helpommaksi ja luotettavammaksi.

Nyt esitelty uusi jäsenrekisteri annetaan käyttöön syksyn 2017 pilottivaiheen jälkeen kaikille kiinnostuneille kansallisille komiteoille. Tiedotamme jäsenistölle uudesta käytännöstä, kun se tulee ajankohtaiseksi.

Kuva: Eero Ehanti


Museoiden määritelmä

Kokouspäiviin kuuluu aina myös työpajoja ajankohtaisten asioiden parissa. Tänä vuonna sellainen pidettiin muun muassa museon määritelmän uudistamisesta, joka on tärkeä asia koko globaalin museoyhteisön kannalta. Tanskalainen Jette Sandahl, joka jäi jokunen vuosi sitten eläkkeelle Kööpenhaminan kaupunginmuseon johtajan tehtävistä, piti museomääritelmä-työryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa äärimmäisen tarkkanäköisen alustuksen perustellen laaja-alaisesti museomääritelmän päivittämiseen liittyviä tarpeita ja haasteita. Työn lähtökohtana on syvällinen ymmärrys museomääritelmän merkityksestä ja vaikutuksista niin eri maiden kansallisessa kuin myös kansainvälisessä kontekstissa. Esimerkiksi Suomessa museomääritelmän muutoksella on todennäköisesti vaikutuksia lainsäädäntötasolle saakka.

Museomääritelmätyöryhmä käynnistää museoiden toimintaehtoja, arvoja ja käytäntöjä globaalien trendien ristipaineissa tarkastelevan julkisen keskustelun mm. eri puolella maailmaa järjestettävissä työpajoissa ja pyöreän pöydän keskusteluissa ICOMin jäsenistöä ja eri alojen asiantuntijoita laaja-alaisesti osallistaen. Sandahlin työryhmän jäseniin kuuluvat mm. Liverpoolin museoiden johtaja David Fleming ja osallistavan museotyön pioneeri Nina Simon, joka nähdään myös Suomessa Museoalan teemapäivillä syyskuussa.

Unescon suositus ja eettisen ohjeen kehittäminen

Näissä suurissa vuosikokouksissa keskustelut lähtevät helposti pitkällisille urille jäsenmaiden hyvin erilaisista lähtökohdista johtuen. Pienimmissä komiteoissa on vain kymmenkunta jäsentä, kun taas suurimmassa eli Saksan komiteassa on reilusti yli 4000 jäsentä. Suomi on suurimmasta päästä noin tuhannella jäsenellään. Vauraissa Euroopan maissa museoasiat ovat varsin erilaisia kuin vaikkapa Karibian tai Afrikan komiteoissa. Tämä kävi ilmi työpajassa, jossa keskusteltiin UNESCON uudesta suosituksesta nimeltään "Recommendation on the Protection and Promotion of Museums and Collections", jonka valmistelussa ICOMilla oli avainrooli ja jota Suomen komiteakin kommentoi. Siinä korostetaan muun muassa yhteisöllisyyttä ja kokoelmien tärkeyttä. Hyvä suositus ilman muuta, mutta sillä on varmasti aivan eri merkitys esimerkiksi kehitysmaassa kuin Suomessa, jossa on kattava museolainsäädäntö, jota ollaan vieläpä uudistamassa, kansallinen museopoliittinen ohjelma viimeistelyvaiheessa ja vahvoja kansallisia toimijoita kuten Museovirasto ja Museoliitto. Mutta toki täälläkin kaikki työkalut museoasioiden promoamiseksi päättäjille ovat tarpeen.

Eettinen ohje on saanut uuden ilmeen. Kuva: Eero Ehanti


Kansallisten komiteoiden erilaisuuteen liittyen voitaneen todeta, että tavoitteet ovat yhtenäisiä, mutta mahdollisuudet ja keinot erilaisia. Onneksi on eettinen koodi, joka pyrkii sitomaan meitä museoammattilaisia yhteen ja vahvistamaan luotettavuutemme ulospäin. Se on tärkeä dokumentti ja yksi järjestömme tukevimmista kulmakivistä. Siksi olikin ilo kuulla ICOMin eettisen komitean ETHCOMin uuden puheenjohtajan Sally Yerkovichin kertovan, että koodi tulee lähivuosina täydentymään omilla ohjeistuksillaan hankintoihin, poistoihin ja sponsorointiin liittyvillä asioilla. Erittäin hyvä näin. Kuten suomalaiset museoammattilaiset blogissamme julkaistuissa keskusteluissa toivat esiin, koodissa on päivityksen tarvetta.

Punaisista listoista

Kokouspäivien aikana keskusteltiin myös järjestön tuottamista punaisista listoista (Red Lists), joista puhui France Desmarais tuoden esiin kuinka olennainen rooli ICOMilla on kulttuuriesineiden salakuljetuksen ja kaupan vastaisessa työssä. ICOM on Interpolin, UNESCOn ynnä muiden joukossa ainoana NGO:na mukana esineasiantuntijan mandaatilla. Punaiset listat ovat tärkeitä työkaluja poliisille, tullille, museoille ja vaikka ihan yksityishenkilöille esitellessään esinetyyppejä, jollaisia kohdattaessa rajalla tai huutokaupassa on syytä selvittää tarkkaan alkuperä ja laillisuus. Observatory Illicit Traffic   -nettisivu on tietokanta, johon laittomaan maastavientiin liittyviä asioita on koottu maailmanlaajuisesti ja ICOM myös promoaa mm Object ID -standardia, joka rohkaisee hoitamaan dokumentoinnin kunnolle, jota ilman esineiden tunnistus on hyvin hankalaa esim varkaustapauksessa.

Kuva: Eero Ehanti

Ehkä nämä Illicit Trade -asiat eivät ole olleet meille suomalaisille kovin tuttuja, mutta ilmassa on viitteitä, että tilanne on muuttumassa. Kesäkuun alussa olimme mukana järjestämässä Helsingissä WCOM-konferenssia, jossa aihepiiriä käsiteltiin runsaasti ja meikäläisestäkin näkökulmasta.


Kuva: Hanna Pennock
Tällä kertaa meitä suomalaisia oli matkalla useita. ICOM Suomen komitean hallitusta edustivat puheenjohtaja Eero Ehanti, sihteeri Wiktoriina Hurskainen ja varapuheenjohtaja Maija Ekosaari, ja toki paikalla oli koko ICOMin hallituksessa istuva Carina Jaatinen. Lisäksi paikalla olivat ilahduttavasti kansainvälisten komiteoiden hallituksia edustamassa Leena Tokila (ICTOP) ja Johanna Vähä-Pesola (CIMUSET).

Eero Ehanti, Carina Jaatinen, Maija Ekosaari, Wiktoriina Hurskainen

perjantai 4. elokuuta 2017

ICOM uuden aikakauden alussa. Kuulumisia hallinnollisista vuosikokouksista osa 1

ICOMin tämän vuoden yleiskokous 7.-9. kesäkuuta tarjosi Pariisiin kerääntyneille järjestöaktiiveille positiivisen yllätyksen. Varsinkin ICOMin toimintaa jo aiemmilta vuosilta tuntevat havaitsivat selvästi ilmassa leijuvan positiivisen muutoksen ja innostavan ilmapiirin.


Kuva: Eero Ehanti

ICOMin yleiskokous tarkoittaa käytännössä kolmen päivän ajan lukuisia kokouksia, talouden ja toiminnan seurantaa sekä raportointia ICOMin moninaisesta toiminnasta. Suuri osa ajasta kuluu, kuten järjestötoiminnassa yleensäkin, hallinnollisiin ja organisaation toimintaan liittyviin asioihin. Museoalan sisältöihin paneutuminen tapahtuukin ensisijaisesti ICOMin kansainvälisten komiteoiden konferensseissa, joita järjestetään vuoden jälkipuolella ympäri maailmaa. Mutta vaikka hallinnolliset asiat vievätkin yleiskokouksien ajasta suurimman osan, riittää tilaisuuksia onneksi myös ajatusten vaihtoon ja keskusteluun monikansallisen kollegajoukon kanssa.

Tämän vuoden yleiskokoukselle antoi erityisen leimansa se, että ICOM on saanut johtoonsa uuden työparin. Presidentti, turkkilainen Suay Aksoy, valittiin tehtäväänsä vuonna 2016 kesällä ja vuoden 2017 alussa ICOMin pääjohtajan tehtävässä aloitti aiemmin järjestön rahastonhoitajan toiminut itävaltalainen Peter Keller.

Kuva: Eero Ehanti
Suureksi iloksemme saatoimme todeta, että uusi johto on aloittanut järjestössä myös uuden aikakauden, joka perustuu avoimuudelle, läpinäkyvyydelle ja yhteistyölle. Presidentti ja pääjohtaja ovat päättäväisesti lähteneet edistämään ICOMin kehittämistä ja uusiutumista, mikä koskee mm. ICOMin sihteeristöä ja järjestön yhteisiä työtapoja, mutta ennen kaikkea jäsenistön osallistamista järjestön toiminnan kehittämiseen ja tulevaisuuden visiointiin.

Saimme myös kuulla, että ICOM tulee toimimaan aktiivisesti kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden vietossa vuonna 2018 ja kansallisia komiteoita kannustettiin kehittämään omia projekteja aiheeseen liittyen.

Viimeisen kokouspäivän koko jäsenistölle avoimessa General Assemblyssä ja sitä seuranneessa Extraordinary General Assemblyssä  hyväksyttiin ICOMin sääntöihin (Statutes) pienehköjä muutoksia 97% äänienemmistöllä.  Erillinen hallinnon uudistamiseen keskittynyt työryhmä oli valmistellut esityksen, jonka perusteella muutokset tehtiin.  Jos jäsenmaalla ei ole omaa kansallista komiteaa, voi jäseneksi hakeva jatkossa anoa jäsenyyttä suoraan sihteeristöltä. ICOMin hallitus voi myös olla eri mieltä kansallisten komiteoiden antamien  jäsenhakemuspäätösten kanssa, ja sillä on lopullinen sana. Kansallisen komitean voi vastedes muodostaa vähintään kahdeksasta jäsenestä.

ICOMin hallituksen jäsenen Carina Jaatisen puheenvuoro. Kuva: Eero Ehanti


Kansainvälisten komiteoiden tulevaisuus

Esimerkkinä uusista aloitteista mainittakoon, että kansainvälisten komiteoiden tulevaisuutta pohtimaan perustetaan syksyllä työryhmä, jonka tehtäviin sisältyy tulevaisuusstrategian laatiminen ja komiteoiden toimintaa helpottavien työkalujen kehittäminen. Kansainvälisten komiteoiden kiinnostavuus ja relevanttius museomaailman silmissä on ICOMin kohtalon kysymys. ICOMin merkitys jäsenistölleen kiteytyy nimenomaan kansainvälisten komiteoiden toiminnassa. Yhteinen näkemys onkin, että on korkea aika tarkastella yhdessä sitä, kuinka komiteoiden kokonaisuutta, rooleja ja tehtäviä tulisi kehittää, jotta ICOM pystyy vastaamaan jäsenistönsä tarpeisiin. ICOMin hallituksen jäsen Carina Jaatinen alusti aiheesta sekä kansallisten että kansainvälisten komiteoiden omissa kokouksissa, ja hän osallistuu tulevaisuustyöryhmään ICOMin hallituksen edustajana.

Kansallisten komiteoiden keskustelua

Kansallisten komiteoiden puolella pohdittiin jälleen kerran museoammattilaisen määritelmää ja sitä kuka on oikeutettu ICOMin jäsenyyteen. Selkeistä ja yhtenäisistä jäsenyyttä koskevista säännöistä (Statutes) huolimatta monissa maissa on edelleenkin käytäntönä pyytää suurempaa jäsenmaksua niiltä jäseniltä, jotka työskentelevät perinteisen museoalan ulkopuolella, mutta jotka kuitenkin toimivat museoalan hyväksi. Esimerkkeinä mainittakoon lavastajat, turvallisuusalan työntekijät museoissa tai vaikkapa arkkitehdit. Sveitsi hyväksyy jäsenikseen henkilöt, joiden ammatillisuus koostuu vähintään 30 % museoalan työtehtävistä. Koska keskusteluille oli jälleen kerran varattu liian vähän aikaa, jäsenasioita varten päätettiin perustaa työryhmä, joka tulee muun muassa pohtimaan voidaanko museoissa vapaaehtoisina työskenteleviä hyväksyä jäseniksi, kuinka kontrolloida pysyykö jäsenistö museoalan työtehtävissä ja miten toimia niiden jäsenten kanssa, jotka eivät valmistumisen jälkeen ole vielä löytäneet oman alan työtehtäviä, mutta kuitenkin alalle ennemmin tai myöhemmin päätyvät.

Kansalliset komiteat keskustelivat lyhyesti lisäksi alueellisten yhteenliittymien (Regional Alliances) roolista ja mahdollisista päällekkäisyyksistä, kuinka mahdollisimmat useat jäsenet saataisiin kiinnostumaan kansainvälisistä komiteoista ja siitä, kuinka kaikkien asiakirjojen tulisi olla saatavilla ICOMin kolmella virallisella kielellä ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi.

Sveitsiä kiinnosti kansallisten museoliittojen ja kansallisten ICOM komiteoiden yhteistyö, mahdollinen kilpailuasetelma sekä hyvät käytännöt, koska siellä nämä kaksi tahoa ovat sulautuneet yhteen.  Eero Ehanti kertoi Suomen vastaavien tahojen toimivasta yhteistyöstä erityisesti vuotuisten museopalkintojen ja museogaalan osalta, konferenssien järjestämisessä sekä kansainvälisen museopäivän vietossa.

Keskusteluissa heijastui myös joidenkin jäsenmaiden tarve korostaa oman maan pienuutta suhteessa suureen jäsenmäärään. Jäsenmäärältään vähäisten maiden edustajat toivoivat enemmän keskustelua toisten samassa jäsenistön kokoluokassa toimivien maiden kesken

ICOMin presidentti Suay Aksoy puhuu iltavastaanotolla. Musée Cernuschi, Pariisi. Kuva: Eero Ehanti

Tälläkin kertaa Pariisissa keskusteltiin valtavasti ja eri kokoonpanoilla kokousten ja työpajojen muodossa sekä, ehkä tärkeimmin, kahvitauoilla ja iltavastaanotolla myöhään yöhön. Kuultiin myös hyvä keynote-puheenvuoro, jota käsiteltiin jo aiemmassa postauksessa. Nämä kesäkuiset tapaamiset ovat ainoa kerta vuodessa, kun kaikki yli 120 kansallista ja 21 kansainvälistä komiteaa kohtaavat ja tapaavat koko järjestön johdon ja käytännön asioita hoitavan sihteeristön. Läheinen yhteydenpito viimeksi mainittuun on meille kansallisen komitean hallituslaisille todella tärkeää ihan käytännön asioiden hoidonkin kannalta.

Iltavastaanotolla. Musée Cernuschi. Kuva: Eero Ehanti

Ensi viikolla julkaisemme Pariisin kuulumisista toisen postauksen, jossa kerromme muun muassa uudesta jäsenrekisteristä ja ajankohtaisista työpajoista.

Eero Ehanti, Carina Jaatinen, Wiktoriina Hurskainen ja Maija Ekosaari

torstai 27. heinäkuuta 2017

Totuuksia vai leikkiä? Difficult Issues -konferenssi lähestyy


Kuva: ICOM Germany

Pitkät ajat meitä Suomen ICOMin hallituslaisia on työllistänyt Difficult Issues –konferenssi, jonka järjestämme syyskuussa Helsingborgissa yhdessä pohjoismaisten ja Saksan komiteoiden kanssa. Tämä on suuri juttu meille samoin kuin koko kansainväliselle ICOMille, jonka presidentti Suay Aksoy saapuu avaamaan konferenssin ja myös vetämään langat yhteen päivien päätteeksi. Merkkitapaus tämä on koko museomaailmalle, uskallan väittää silmäillessäni vastajulkistettua ohjelmaa, johon valikoituneet paperit kansainvälinen toimituskunta valitsi noin 90 ympäri maailmaa tulleen ehdotuksen joukosta. Kolme suomalaispaperiakin pääsi mukaan, onnittelut tekijöille ja tuleville puhujille! Pistäkää nyt ihmeessä tämä kalenteriin ja hoitakaa ilmoittautuminen asap.


Kuvat: ICOM Germany

Aihepiirin johdatellakseni palaan viime kuiseen ICOMin hallinnolliseen kokoukseen Pariisiin, jossa puhuttiin useista jokseenkin vaikeista asioista, joita yli 35 000 museoammattilaisen yhteisön pyörittämiseen liittyy, mutta ehkä jäsenistöä kiinnostavammin sellaisista puhui keynoten roolin saanut Newcastlen yliopiston museologian professori Chris Whitehead. (Hallinnollisten kokousten muista kuulumisista kerromme seuraavassa kahdessa postauksessa)

Kiehtovassa puheenvuorossaan Whitehead pohti eurooppalaisten perustavia tarinoita, jollainen on esimerkiksi varsin vakiintuneesti toinen maailmansota. “EU itself is a peculiar kind of a monument to the war”, sanoi hän korostaen tuon sodan raskasta taakkaa Euroopan virallisena syntytarinana. Mutta tuohon tarinaan liittyy vähemmälle huomioille jääneitä juonteita, jotka ovat myös olennaisesti vaikuttaneet nykyisen Euroopan muodostumiseen. Esimerkiksi nousivat Hollantiin, ja muuallekin, jälleenrakennustöihin kurjiin työoloihin 50-luvulla kuljetetut turkkilaiset siirtotyöläiset, joiden oletettiin palaavaan kotiinsa työn valmistuttua. Heidän kohdallaan voitaneen puhua epäreilusta riistosta. Tämänkaltaiset ovat noloja tarinoita, joilla ei ole onnellista loppua, ja jotka itse asiassa jatkuvat edelleen. Ne liittyvät siirtomaa-ajan perintöön, jota ei Whiteheadin mukaan ole edelleenkään käsitelty riittävästi.

Kuva: Eero Ehanti

Entä ne vaikeat tarinat, jotka tapahtuvat juuri nyt? Näemmekö niitä tai katsommeko tarkoituksella toisaalle, kun aiheet ovat liian lähellä? Onko museoilla tahtotilaa ja rohkeutta taltioida ja esittää tämän hetken epäkohtia? Löytyykö kehittyvästä teknologiasta ratkaisuja? Näitä voi kukin pohtia oman museonsa kohdalla. Itse ajattelen, että rohkeutta museoilta kyllä löytyy, mutta perustava haaste on valintojen tekeminen sen suhteen, mitä taltioidaan ja esitetään vaihtoehtojen ylenpalttisen tarjonnan joukosta. Uskon myös, että loistavia teknologisia mahdollisuuksiakin on jo olemassa, mutta niiden käytön omaksuminen vaatii panostusta museoilta. Pitänee sopeutua siihen tosiasiaan, että nuorille diginatiiveille, joille digitaalinen ja ruudulta koettu elämys voi olla yhtä relevanttia ja aitoa kun fyysinen ja autenttinen kokemus.

Historia ei ole selkeä narratiivi, vaan mahdottoman monimutkainen tapahtumien ja tarinoiden sekamelska. Samoin voidaan sanoa nykyhetkestä. Kuinka siitä voi saada otetta? Whitehead nosti esiin pelit ja leikit. Historialle voi leikkiä, kuten tekee Whiteheadin esimerkiksi nostama Orhan Pamuk Viattomuuden museossaan. Pamukin viattomuuden museossa ei ole mitään autenttista ja se museoi pelkkää fiktiota, mutta kertoo silti olennaista ja relevanttia tarinaa Istanbulista ja ihmisyydestä. (Pamukista kirjoitin aikaisemmassa blogipostauksessani) Myöhemmin vastaanotolla kun jututin Whiteheadia, hän kertoi Tanskan kansallismuseon vitriinissä olevasta merenneidosta, jonka yhteydessä ei ole sen kummempia selityksiä väärennöksestä tms. Siinä kävijä voi pyöritellä päätään ihmetellessään, että eihän tämä nyt voi olla oikea - vai voiko, kun museo sen kerran näin esittää… Yhden esillepanon kautta aukeaa valtava spekri historian kummallisuuksien pohdintaa, erilaisia merkityksiä ja tarinoita, ja samalla mieleen jää jännittävä epävarmuuden tunne. Leikin kauttako vaikeiden aiheiden pariin? Ehkä olennaista on keksiä luovia tapoja herättää ihmiset ajattelemaan haastavia teemoja. ”Totuuksien” latelu ei toimi.

Konferenssin ohjelmasta vastaavan toimitusryhmän jäseniä kesäkuussa 2017 Pariisissa.
Kuva: ICOM Germany
Whiteheadin puheenvuoro osui loistavasti Difficult Issues –teemaamme, johon liittyen venytimme Pariisin vuosikokouksessa muutenkin pitkiä päiviä palaveeraamalla konferenssin sisällöistä ja järjestelyistä. Kuuden komitean suurponnistus on edennyt erinomaisissa merkeissä, joten odotuksen on syytä asettaa korkealle. Esimakua saa konferenssin blogista, jossa juuri nyt julkaistaan johdantoteksteja konferenssin puheenvuoroista. Kolmisensataa osallistujaa Helsingborgin Dunkershusin saliin mahtuu, pidäthän huolen, että olet mukana!

Konferenssin käytännön järjestelyistä vastaavan ryhmän kokous Pariisissa.
Kuva: Maija Ekosaari

Eero Ehanti




torstai 25. toukokuuta 2017

"Museoiden pitäisi olla kuin romaaneja". Orhan Pamuk ja museot

Orhan Pamuk ja Heikki Aittokoski Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman lavalla Savoy-teatterissa 13.5.2017. Kuva: Eero Ehanti

Turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk vieraili hiljattain Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa, josta syystä palasin hänen nerokkaan Viattomuuden museo -projektinsa ja siihen liittyvän museomanifestin pariin. Viimeksi niihin syvennyin ICOMin Milanon yleiskonferenssissa, jonka tähtihetkiin nobelistin videomuotoinen keynote -puheenvuoro kuului. Museopuhetta kovasti odotin Savoy-teatterin lavallakin kuulevani, lietsoin jopa haastattelija Heikki Aittokoskea aiemmin päivällä tviitein siihen suuntaan, mutta keskustelu pitäytyi uusimmassa romaanissa sivuten varovaisesti politiikkaa.

Harmi, sillä Pamuk on ilman muuta museoihminen, joka kirjoittaa ja puhuu arvostavasti ja kauniisti museoista. Viattomuuden museo -romaanin lopussa esimerkiksi Pamuk ensin protagonistin suulla ja sitten omallaan kuvailee Istanbuliin vanhaan taloon syntyvää kirjan tarinan museoivaa todellista museota. Siellä ovat, kirjan mukaan, päähenkilö Kemalin rakastaman Füsunin tuhannet tupakantumpit, joista Kemal osaa tulkita rakastettunsa mielialoja. Ne on aseteltu vitriiniin ja valaistu kauniisti, kuten ovat muutkin tuhannet arkiset esineet, joiden merkitys syntyy siitä, että ne liittyvät Kemalin ja Füsunin arkeen Istanbulissa. Vitriinit on sijoiteltu niin, että kävijällä on mahdollisuus nähdä lähes ne kaikki yhdestä paikasta, jolloin hän voi nähdä kokonaisen elämän yhdellä silmäyksellä. Salivalvojilla pitää olla ruskeat samettipuvut, jotka sopivat parhaiten viattomuuden museon nostalgiseen ja melankoliseen tunnelmaan, ja heidän pitää sallia rakastavaisten kuhertelut saleissa, ohjeistaa romaanihenkilö Kemal tarinaa kirjoittavaa ja Viattomuuden museon tulevaa perustajaa Orhan Pamukia. 

Mikä on totta, mikä ei? Ei sen väliä, tarina toimii ja se on konkretisoitu esinein museonäyttelyn muotoon, ja tämä kaikki kertoo olennaisesti elämästä juuri tuossa miljoonakaupungissa muutamien viime vuosikymmenien aikana. Kaikki voisi olla totta, joka riittää Pamukille. Ei tarvita faktoja eikä "oikeita" esineitä. Ne tuhannet tupakantumpit ovat muovisia, huulipunajäljet maalattu. Astiat ynnä muut käyttöesineet ovat kirpputoreilta, Pamukin itsensä haalimia. Sepitetty tarina ja rekvisiittaesineet - niistä on viattomuuden museo tehty.

Kuva: Eero Ehanti

Onko museo sellainen kun kirjassa kuvataan? Uskon niin, mutta en tiedä varmasti, koska en ole vielä siellä käynyt, vaikka paikalle matkustinkin 2010 kirja kainalossani museota etsimään, sitä kuitenkaan löytämättä johtuen siitä, että avajaiset olivat viivästyneet. Mutta olenpahan vaeltanut Kemalin ja Füsunin - ja Pamukin - maisemissa. Voin hyvin kuvitella kuinka museo sulautuu tähän ympäristöön ja kertoo tarinan paitsi tästä paikasta, myös jotain olennaista ihmisyydestä. Nimittäin juuri pienet ja paikalliset yksilöihin keskittyvät museot mahdollistavat ihmisyyden syvyyksien pohdiskelun, eivät suuret monumentit tai kansallismuseot, sanoo Pamuk painokkaasti kirjassaan ja manifestissaan.

Kansallismuseot ovat Pamukin mukaan kuin eepoksia, joissa kerrotaan kansakunnan sankarillista tarinaa. Hänen mielestään sellaisten aika on ohi, vaikkakaan hän ei kiistä Louvren, Eremitaasin ynnä muiden hienoutta saati olemassa olon oikeutusta. Mutta hän ei halua tulevaisuuden museoiden ottavan niistä mallia. (Eiväthän ne voisikaan, kun puhutaan mainituista koko maailman aarteita keränneistä ensyklopedisista museojättiläisistä, jollaisia ei enää näinä aikoina voisi syntyäkään.) Pamuk tuntuu sanovan, että kansallismuseot vieraannuttavat museokävijän yksilön tarinasta, jonka kertominen on paljon tärkeämpää ja valaisevampaa kuin jonkin suuren kansallisen tarinan kertominen. Hän rinnastaa museoiden kehityksen kirjallisuuden historiaan, jossa on edetty kansalliseepoksien ajasta romaanien aikaan. Mieluummin romaani kuin eepos, sanoo Pamuk. "National Museums, then, should be like novels, but they are not"" lukee manifestissa.

Pamuk on nostalgian ihminen. Nostalgia läpäisee koko tuotannon ja siitä on kyse myös hänen museossaan, se on selvää, ja jotenkin melankoliselta hänen maailmansa minulle maistuu, viehättävässä mielessä. Tunnistan tunteet, joita hän kuvaa, ja tunnustan sen taidon, millä hän kertoo pienen kautta jotain olennaista ihmisyydestä. Pidän myös kirjallisuusvertauksesta, koska itsekin löydän monesti fiktiosta syviä totuuksia kaipaamatta ollenkaan eksakteja faktoja tai tieteellistä tarkkuutta. Jälkimmäisillekin on paikkansa, ehkä juuri kansallismuseoiden kaltaisissa instituutioissa, joilla on laajoja vastuita muun muassa koulun jatkeena, mutta yleisötyöhön liittyen otan Pamukin manifestin haasteen tyytyväisenä vastaan. 

Manifestin tarkoituksena ei ole kansallismuseoiden vähättely - Pamuk on aivan liian suuri museoiden rakastaja alentuakseen sellaiseen - vaan kehotus inhimillisyyden syvyyksien pohdintaan paikallisen ja yksilöllisen kautta. Hyvä tavoite tuo on kansallismuoille kaikkialla ja mille tahansa muillekin museolle, kulttuurihistoriallisille sellaisille ainakin, jotka mielestäni asemoivat meidät tiettyyn paikkaan historiallisessa jatkumossa ja maantieteellisessä sijainnissa tuoden samalla esiin inhimillisiä tarinoita. Pamukin manifestistä saa hyviä eväitä tähän. 

Kyllä mikä tahansa museo, tai näyttely ainakin, voi olla kuin romaani.

Orhan Pamukin museomanifesti löytyy täältä ja ICOMin yleiskonferenssissa Milanossa heinäkuussa 2016 esitetty videopuheenvuoro täältä.

Eero Ehanti
Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry