maanantai 30. tammikuuta 2017

Rule 1: Museums preserve, interpret and promote the natural and cultural inheritance of humanity

There are plenty of obligations, but what about resources?

I will delve into the first rule of the ICOM Code of Ethics for Museums. This is how it goes: “Museums preserve, interpret and promote the natural and cultural inheritance of humanity.” The principle under the heading states that museums are responsible for the tangible and intangible natural and cultural heritage and requires that governing bodies and persons in charge protect and promote this heritage as well as the human, physical and financial resources made available for that purpose.

When you read further down, you get an idea of a non-commercial institution that relies on a sturdy foundation and acts consistently, persistently and professionally within the framework specified by society. The institutional position must be intact, and the same applies to the facilities in which the museum operates and cherishes and displays its collection. Ensuring sufficient funding is important, which the Code duly emphasises while also advising caution. Regardless of funding source, museums should maintain control of the content and integrity of their programmes, exhibitions and activities. The personnel must be professionals, of course.

Such high principles, don’t you think? On the other hand, all this is also essential, which shows in the fact that most of the same principles have been recorded in the Finnish Museums Act as prerequisites for state subsidies.

This first rule is probably not the one referenced most often when discussing the daily questions in museum ethics, but it is an important one to contemplate. As it is, the points listed in this rule should constitute the foundation on which successful museum work is built. Is this the case?

To begin with, my mind is filled with questions about obligations that the principle quoted at the beginning loads on to the backs of museums. In my opinion, these obligations are quite extensive. Are museums categorically responsible for all cultural heritage? Or should the responsibility be limited a little? After all, not all cultural heritage gets the attention of museums, even if it deserved it. Firstly, it is a question of choices. Somebody chooses what will be cherished as cultural heritage for future generations and, hopefully, for the benefit and joy of our generation as well. Secondly, we are faced with the reality of life. There are not enough resources to take care of everything. Therefore, I do not think that museums – or cultural memory organisations, if we expand the perspective a bit – can be said to be responsible for all cultural heritage; only that part of cultural heritage that we choose to cherish and that is possible to cherish. Someone must enable the museum processes. Someone must pay to keep the facilities intact, ensure that there are a sufficient number of skilled personnel and so forth.

The rule says that governing bodies and persons in charge should enable these things. Naturally, this is true. When we look high enough, the persons in charge can be found in Finnish politics and ministries, which make many of the decisions affecting our museum field. But a lot of the responsibility lies with the management of the organisations. In order to ensure sufficient resources for your operations, you must act yourself.

This takes us to another aspect of the first rule to which I want to draw your attention – the mention about the non-commercial nature of museums. The prerequisites of museums for enabling their operations may be undermined by fear of commercialism. I do not think commercialism is that bad; as a matter of fact, I think it is essential these days. Museums are competing for attention with other pastimes.

This competition for attention requires commercial thinking and expertise. I recently listened and marvelled at an American museum director’s account of their fund-raising efforts, which had resulted in huge sums of money, unbelievable from the Finnish perspective, from both sponsors and private donors. Although our rules and regulations by no means prohibit sponsorship, they exude an anti-commercial attitude that I do not consider very up-to-date. Could we somehow modify this attitude to make it easier for museums to operate in modern society, an environment often revolving around finances?

Of course, this may be considered nit-picking and people may think that the rule is sufficient in its current form, but I think it pays off at least to think about the obligations to ensure that no museum or museum worker is crushed under an impossible workload due to an excessive sense of duty. Or that the necessary resources are not attained for fear of commercialism.

To conclude slightly provocatively: should museums only feel a sense of duty for something for which someone is paying them? That someone could be the state or municipality but also some private party. Reaching the latter requires a bravely commercial touch, doesn’t it?

Eero Ehanti
Chairperson of the Board of the Finnish National Committee of ICOM
Intendant, National Museum of Finland

Discussion about museum ethics in Finland


The ICOM Code of Ethics for Museums was approved in 2004. For a long time now, the Finnish National Committee of ICOM has been discussing museum ethics and the need to make more active use of them in the Finnish museum field. The Finnish Committee has also thought about possibly updating the code to better correspond to the requirements of museum work today.

To initiate discussion, the Finnish National Committee of ICOM and student association Corpus from the University of Jyväskylä organised the Museum Ethics 2.0 seminar in spring 2015 and used it as the basis for editing an online publication: Museoetiikka 2.0*  To activate the discussion in the Finnish museum field, the Finnish Committee also published a series of blog posts in spring 2016 in which museum professionals separately consider each rule in the Code of Ethics for Museums, looking at its meanings and topicality.

To increase the significance of museum ethics and develop the Code of Ethics for Museums, the Finnish National Committee of ICOM also wants to participate in international discussion. Some of the articles in the Museoetiikka 2.0 publication are in English, and the articles in Finnish include summaries in English. With this English translation of blog posts originally published in Finnish, the Finnish Committee offers all museum professionals the opportunity to learn about the current discussion about museum ethics in Finland.

Finnish National Committee of ICOM

*Puheenvuoroja ja keskustelunavauksia. (Museum Ethics 2.0. Discussion and ideas.) Edited by Johanna Mylläri, Maiju Nurminen, Leena Paaskoski, Anni Pykäläinen, Jesse Saarinen & Minna Sarantola-Weiss 2016. Finnish Museums Association Publications 70. 

How are your museum ethics?

When was the last time you opened the ICOM Code of Ethics for Museums (ICOM Code of Ethics for Museums, International Council of Museums 2013) for support in a challenging situation in your work? Did it help you? Did it expand your thinking about the mission of the museum, the methods used and the opportunities available? What are museum ethics in your work and your museum?

My ethics booklet had been buried under piles of books in my office until, by chance, I had to delve into the matter. And I realised that conscious thinking about museum ethics is healthy, useful and interesting – after all, museum ethics are meant to guide, strengthen and inspire museum work. At the museum where I work, we have (unknowingly) exercised museum ethics when thinking about, for example, who should finance museum operations, whose stories we are telling in an exhibition, or whether the interest of citizens with initiative in supplementing museum collections can be called passive collecting, as we have done in the Finnish museum field.

According to ethics consultant Janne Behm, D.Th., who spoke at the Museum Ethics 2.0 seminar organised by the Finnish National Committee of ICOM and student association Corpus from the University of Jyväskylä, the rules for professional ethics are the community’s obligations which ensure that the community is preserved and develops and acts correctly. Ethics can support the idea of a shared mission and increase mutual trust within the professional community. The seminar pondered whether the rules for professional ethics for museums used in Finland still provide sufficient support for today’s museum work or if we should start revamping and updating them. Indeed, ICOM encourages museum professionals in its member countries to keep developing the ethical rules.

Ethical discussions can never be completed. The Finnish National Committee of ICOM encourages everyone to take part in the fruitful, multi-level and lively exchange of thoughts. In these blog posts, we aim to initiate discussion about the ethics in museum work and their importance, following the perspectives of the eight rules in the current Code of Ethics for Museums. Another tool for initiating and spurring on discussion is the Museoetiikka 2.0 (Museum Ethics 2.0) publication, published by ICOM and Corpus in co-operation with the Finnish Museums Association and the University of Jyväskylä.

By encouraging discussion about museum ethics, we want to collect daily museum experiences and examples of the utilisation of museum ethics as well as opinions, impressions, ideas and suggestions on how the Code of Ethics for Museums could possibly be updated. Or are an ethical spirit and understanding more important than individual detailed rules? What if the Code of Ethics for Museums 2.0 was a lively forum for ethical discussions in which everyday experiences and examples would keep accumulating and our ethical thinking at our cultural heritage would develop further? How could we best exercise museum ethics?

But how about if we start with this: when and in what situation did you last open the ICOM Code of Ethics for Museums and did it help you? 

Leena Paaskoski
Member of the Board of the Finnish National Committee of ICOM, responsible for museum ethics 
Collections Manager, Lusto – The Finnish Forest Museum

tiistai 17. tammikuuta 2017

Sessioita, komiteoita ja ekskursioita eli ICOM in 24. yleiskokous ensikertalaisen silmin

Kuvat ja teksti: Kirsi Ojala
”Aika mahtavaa,” oli ensimmäinen ajatukseni, kun pääsin Milano Congressin isoon saliin kuulemaan ICOMin yleiskokouksen avajaispäivän pääpuhujia. Vaikka puhujat, kuten Christo tai Orhan Pamuk videollaan olivat ajatuksia herättäviä, minun on myönnettävä, että kaikkein suurimman vaikutuksen teki se, että suuressa salissa oli koolla yhtä aikaa lähes kaikki noin 4000 konferenssiin osallistuvaa kollegaa. Ennen konferenssia en ollut kovin syventyen ajatellut ICOMin globaalia ulottuvuutta, mutta mielestäni se kiteytyi kirkkaasti key note -puheita ja eri sessioiden esitelmiä kuunnellessa. Luksusta taas oli se, että sain nauttia erilaisista luennoista ja esitelmistä vapaasti vailla oman esityksen tai komiteatyöskentelyn tuomia vastuita.

Yleiskokous tauolla

Osallistuin COMCOLin (kulttuurihistorialliset kokoelmat) ja ICFAn (taidehistorialliset kokoelmat) yhteisisin sessioihin ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä siirryin kuuntelemaan teknologia- ja tiedemuseoiden komitean (CIMUSET) esitelmiä ja aloitin myös sessio-shoppailun, jota jatkoin myös kolmantena konferenssipäivänä. Tarjontaa oli paljon, ja session tai yksittäisten esitelmien valinta tuotti välillä päänvaivaa. Yksi kiinnostavimmista sessioshoppailun tuloksista oli kuulla Iso-Britannian Museums Associationin omaan käyttöönsä uudistamista eettisistä säännöistä. Brittien päivittämissä säännöissä on päästy ehkä hieman lähemmäksi käytännön museotyötä kuin voimassa olevissa ICOMin eettisissä säännöissä. Onnistuin jopa nappaamaan jaossa olleista lehtisistä omani, mutta päivitykseen voi tutustua myös verkossa: Kenties Suomen museokentälläkin jatkuu Jyväskylän museologian seminaarissa avatut keskustelut eettisten sääntöjen tiimoilta.
Kolmen päivän Milanon MiCossa istumisen jälkeen koitti hyvin ansaittu komiteoiden retkipäivä, jolloin osallistuin CIMUSETin ohjelmaan, vaikka oma komiteani onkin COMCOL. Onneksi myös off-site -päivän valinta oli joustavaa, sillä Italian teolliset kulttuuriperintökohteet menivät (työmatkalla kun oltiin) kirkkaasti ohi linnojen taidekokoelmista (joihin tutustun kyllä mielelläni vapaa-ajallani).Matkasimme Milanosta ensin noin tunnin Bergamon suuntaan, Trezzo Sull’Addaan ja Crespin tekstiilitehtaan ja työväen asuntomiljööseen, Taccanin toiminnassa olevaan vesivoimalaan ja edelleen Iseo-järveltä koilliseen, Camonican laakson Cedegolon vesivoimamuseoon, joka kuuluu neljän teollisuusperintö- ja työväenmuseoiden Musil-verkostoon:
Trezzo Sull’Addan tekstiilitehdas perustettiin 1900-luvun alussa ja pian tehtaanjohtaja herra Crespi päätti, että työntekijöille on rakennettava kunnolliset asuintalot, ja asuinpaikkaa olisi tietenkin kutsuttava Crespin kyläksi (Villagio Crespi D’Adda). Kussakin talossa asui kaksi tai kolme perhettä ja tehtaan työväen terveydestä huolehti lääkäri. Tehtaassa työskenteli myös väkeä, joka asui tehdasyhteisön ulkopuolella, mutta heille yhteisön edut saatikka sama palkka ei kuulunut. Nykyään Crespin kylässä on noin 300 asukasta, mutta tehdas tuottanut viimeiset farkkukankaat muutama vuosi sitten. Yli sadan vuoden takaista tehdasarkkitehtuuria ihaillessa ja tyhjissä halleissa kierrellessä alkoi mielikuvitus lentää, mitä kaikkea seinät ovatkaan nähneet. Tehtaan portilla kello oli pysäytetty tehtaan sulkemisaikaan, vähän vaille viisi. Tulevaisuus on avoinna, mutta ensimmäinen valokuvanäyttely ja pienoismalli ovat jo avoinna yleisölle. Joka tapauksessa Crespin tehdas on osa mielenkiintoista eurooppalaista teollisuushistoriaa.
Villagio Crespi D’Addan tehdasyhteisön asuinrakennukset, joita vartioi tedas ja kirkko.
Suljetun tehtaan kelloportti näyttää aikaa, jolloin tehdas suljettiin.
Vesivoimaloissa olikin paljon tuttua, pitäähän Tekniikan museo auki Voimalamuseota Vanhankaupunginkoskella Helsingissä. Etenkin Taccanin toiminnassa olevaan voimalaan oli kiinnostava tutustua, sillä siellä tehtailija Crespin suosikkiarkkitehdin luomassa miljöössä eletään tiukasti nykyhetkessä.
Cedegolon vesivoimamuseo otti nälkäiset retkeilijät mitä parhaimmalla tavalla vastaan. Vaikka olimme aikataulusta myöhässä, saimme nauttia lounaaksi paikallisia herkkuja viinin kera kaikessa rauhassa, ennen erinomaista luentoa sveitsiläisestä maisema-arkkitehtuurista ja näyttelyihin tutustumista. Viva l’Italia!
Viimeinen ICOM-päivä sujukin jo vuosilomaa kohden lasketellen retkellä Piemonten kumpuilevissa maisemissa ja runsaasta ohjelmasta nauttien: pyhiinvaelluskulttuuria, autuaan hymyn huulille nostattavaa ruokaa (mikä sai myös unohtamaan konferenssijärjestäjän tarjoamien lounaspakettien tuottaman mielipahan) sellomusiikkia 1700-luvun musiikkipalatsissa, vierailu talonpoikaisiin viinikellareihin (ei viiniä tarjolla tai myytävänä) ja kirsikkana muhkean ICOM-kakun päällä piipahdus aitoon aatelislinnan, jonka nykyinen omistaja kertoi sivumennen, että linna on ollut hänen suvullaan 900 vuotta.
Noin viikko Milanossa ICOM-tunnelmissa oli huikea kokemus ja toi myös aiemmin kaukaiselta tuntunutta ICOMin kansainvälistä työtä tutummaksi. Kyllä se jäsenkortti taitaa vaan merkitä enemmän kuin ilmaisia sisäänpääsyjä jäsenmuseoihin.

Kirsi Ojala
Tekniikan museo

maanantai 16. tammikuuta 2017

Museokokoelmat osana ICOM Milano konferenssia 

Kuvat ja teksti: Riitta Kela

Kokoelmatyön näkökulmasta ICOM 2016 konferenssin anti oli ylitsepursuava. Valikoimaa, näkökulmia, kuunneltavaa ja keskusteltavaa riitti. Myös kaikki keynote-puhujat toivat hyvin esille museotyön yhden lähtökohdan, kokoelmat. Ainakaan se ei jäänyt epäselväksi, että ICOM:n museoammattilaisten keskuudessa kaikkialla maailmassa korostetaan edelleen kokoelmien merkitystä yhtenä keskeisenä museotyön lähtökohtana.


Heti osana avajaisjuhlallisuuksia Bernice Murphy, ICOM:n uuden juhlajulkaisun Museum Ethics and Cultural Heritage toimittaja, oli kokoelmatyön keskeisimpien kysymysten äärellä. Hän kysyi, mihin kokoelmien esineet oikeastaan kuuluvat, mikä on kokoelman elämänkaari ja millaisista sidoksista kokoelmat kertovat. Hän myös muistutti, että esineet kokoelmissa tulisi nähdä aina kokonaisuutena kertomassa suuremmasta, ei yksittäisinä artefakteina.

Afrikkalaisen näkemyksen kokoelmatyöhön tuonut keynote-puhuja ministeri Nkaudu Luo Sambiasta palasi samaan kokoelmien merkityksen teemaan, mutta ehkä vähän perinteisemmin äänenpainoin. Hän totesi moneen kertaan, että afrikkalaiset haluavat omat kokoelmansa palautettavan takaisin kotiseudulleen. Esineiden merkitys identiteetille ja ihmisten kokemuksille, yhteisöjen itseisarvolle on tärkeä!

Orhan Pakum keynote-puheenvuorossaan taas korosti arkipäiväisiä esineitä ja ihmisten tarinoita. Hän peräänkuulutti tavallisten tarinoiden arvon ymmärtämistä, pienten esineiden kokoelmia, pieniä museoita, pieniä, mutta suuria tarinoita. TAKO:n innokkaana arkipoolilaisena tämä puheenvuoro oli kyllä mukavaa vahvistusta oman vuosien aikana muodostuneen kokoelmakäsityksen yhdelle pääajatukselle. Pienistä tarinoista syntyvät usein ne ikimuistoisimmat museokokemukset!

Koko seminaarin aikana kokoelmatyötä käsittelevissä puheenvuoroissa törmäsi usein tuttuun, kotoisan ajankohtaiseen ja samaan, mitä suomalaisissa museoissa omassa arjessamme koko ajan teemme. Tutut teemat kokoelmatyössä vaikuttavat hyvin erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa. Melkein kaikesta huomasin, että tätä olemme Tampereella jo kokeilleetkin. Osa on muodostunut pysyväksi toiminnaksi, osasta on jo luovuttukin:
- sharing & caring together
- participatory collecting
- how to make collections more open
- golden triangle of collection, connection and cooperation
- cultural mapping (Wikimedia, editathons, workshops)
- digital landscapes
- smart and embedded museums
- content and connectivity
- personal memories as a part of collection significances

Eli yhteisöt ja yhdessä kumppanien kanssa tekeminen oli kyllä monissa kokoelmatyötä käsittelevissä puheenvuoroissa esillä! Osallistaminen, nykydokumentointi yhdessä, kokoelmien avaaminen ja saavutettavuuden parantaminen, sosiaalisen median ja paikkatiedon ottaminen osaksi kokoelmatyötä, ja digitaalisten aineistojen sisällyttäminen osaksi kokoelmia olivat kaikki vahvasti esillä ainakin COMCOL:n ja ICFA:n yhteisissä sessioissa Art collecting and the sense of place: an integral and integrated approach towards arts, other heritages and collecting. 

ICFA:n ja COMCOL:n kokouksessa

Tämän lyhyen reissuraportin loppuun vielä taloustieteilijä David Thorsbyn taloustieteen näkemys kokoelmista, kun kuulijana ja taloustieteilijän tulkitsijana on kokoelmaihminen: Museon taloudellinen arvo voidaan jakaa ekonomiseen ja kulttuuriseen arvoon. Kulttuurinen arvo ilmenee yleisesti kokoelmissa ja se mitataan kokoelmista tuotettuina palveluina. Siinäpä se, kokoelmatyön kaksi tärkeintä puolta - kokoelmat ja miten saamme ne yhteisöjen käyttöön!
Riitta Kela, kokoelmapäällikkö, Tampereen museot

Matkaraportti Milano: Maija Kasvinen

Museoammattilaiset maailmaa parantamassa


Kesäinen lomareissu Italiaan vaihtui sujuvasti asiareissuksi osallistuessani ICOMin yleiskonferenssiin Milanossa heinäkuun alussa. Osallistuminen kyseiseen konferenssiin oli minulle ensimmäinen laatuaan ja lähdin matkaan ilman selkeää käsitystä siitä, mitä tuleman pitäisi. Konferenssi alkoi osaltani rennoissa merkeissä: saapuessani Milanoon sain tietää Museo Nazionale Scienza e tecnolgia Leonardo da Vincissä järjestettävästä Cult Nightistä. Nakattuani kimpsuni hotelliin suuntasin kohti tätä tieteen ja teknologian museota. Cult Night osottautui hyvin suosituksi tapahtumaksi: ilmaisen sisäänpääsyn lisäksi tarjolla oli erilaisia tanssi- ja musiikkiesityksiä, ruokaa ja juomaa, vaikuttavaa esineistöä ja hulppeita saleja. Erityisen mieleenpainuva oli ruokaan ja ruoantuotantoon keskittyvä näyttely, joka pedagogisin videoin ja tekstein kertoi ruoantuotantoa mullistaneista keksinnöistä. ICOMin harmaita huopakasseja vilahteli väkijoukossa runsain määrin, mutta erityisen ilahduttavaa oli huomata että Cult Nightin olivat ottaneet omakseen kaikenlaiset ihmiset vauvasta vaariin. Museo oli elävä oivalluksen keskus, jossa sekottui tieto, olut ja hiki.

Tieteen ja teknologian museon Cult Nightissa ruokatrekkatrendi oli selvästi esillä

Seuraava päivä alkoi ilmottautumisella ja tutustumisella 256-sivuiseen ohjelmaraamattuun. Avauspuheenvuoroon sisältyi mm. Ekonomisti David Throsbyn presentaatio, joka käsitteli museoiden arvoa ja argumentointia museotoiminnan tärkeydestä. Thronsby jakoi museoiden arvon useisiin, (lähes) konkreettisiin arvoihin, joilla voidaan kommunikoida museoiden merkittävyyttä maailmassa, jossa talouden numerot ovat päättäjien äidinkieli.

Kulttuuriekonomisti David Thronsby esitelmöi mittareista ja arvoista museoissa

Päivä tarjosi lisäksi paljon keskustelua museoiden sosiaalisesta vastuusta ja merkittävyydestä. Carla Prat Meksikosta painotti museoiden vastuuta historian väärinkäytösten esiintuomisessa ja ”ihmisoikeuksien kulttuurin” luomisessa. Pratin puheenvuoroa edelsi Työväenmuseo Werstaan johtaja Kalle Kallion puheenvuoro, joka kirvoitti yleisöltä runsaat naurut Kallen kertoessa Lenin-museon mittavasta remontista ja asettaessaan kiistellyn hallitsijan uudenlaiseen valoon. Päivän mittaan kiertelin lukuisissa esityksissä ja sukkeloin eri komiteoiden järjestämien tilaisuuksien välillä. Koko komiteajärjestely oli minulle entuudestaan melko vieras ja pääsinkin tietämättömyyteni varjolla tutustumaan eri osastojen toimintaan. 

Carla Prat Meksikosta painottaa museoiden sosiaalista vastuuta

Ohjelmaa riitti pitkälle iltaan itse kokouskeskuksessa ja vielä senkin jälkeen. Puheenvuorojen jälkeen suuntasin yhteispohjoismaalaiseen vastaanottoon kuulemaan eri maiden komiteoiden yhteistyösuunnitelmista. Puheiden lomassa herkuteltiin viinillä ja suupaloilla ja tutustuttiin kollegoihin. Ilta jatkui vielä kaupungin tunnetuimmassa nähtävyydessä, tuomikirkko Duomossa konsertin merkeissä. Mielenkiintoinen päivä täynnä uusia tuttavuuksia, luentoja ja nautiskelua.

Carla Prat Meksikosta painottaa museoiden sosiaalista vastuuta

Jälkeenpäin kokouksen antia summatessa mieleen nousivat erityisesti uudet tuttavuuden ja ne puheenvuorot, joissa puhuttiin museoiden sosiaalisesta roolista. Sosiaalisen roolin voi nähdä kahtijakoisena: toisaalta museoiden tulee tuoda esiin historian tapahtumia ja tuoda yhteet ihmiset eri sukupolvien ja jopa vuosisatojen yli - liittää kertomukset osaksi laajempaa jatkumoa, antaa eväitä paremman yhteiskunnan rakentamiseen. Toisaalta museolla voidaan nähdä olevan hyvin konkreettinen sosiaalinen rooli ihmisten yhteentuomisessa tässä ajassa. Museot ovat julkista tilaa, jossa on mahdollisuus kohdata ihmisiä eri taustoista. Kenties museoiden antamia sosiaalisen kohtaamisen mahdollisuuksia voisi verrata kauppakeskuksien aikoinaan antamiin sosiaalisen näyttäytymisen ja kanssakäymisen mahdollisuuksiin. Museo henkii kulttuurista pääomaa, jota museokävijä voi täydentää samalla kun tapaa muita ihmisiä luontevasti ja ilman suoraa kontaktia. Museoiden muutos on ollut nähtävillä jo pitkään – toimintoja täydentää yhä useammin museokauppa ja -kahvila – ja museopedagogia painottaa keskustelua autoritäärisen opettamisen sijaan. Kohtaaminen on nostettu keskiöön.

Stedeljik museolla oli tärkeä sanoma ja upeat presentaatioslidet

ICOM konferenssi oli konkreettinen esimerkki sosiaalisuuden painotuksesta. Kohtaaminen erilaisten ihmisten kanssa, keskustelu, haastaminen ja omien ajattelumallien kyseenalaistaminen ja fyysisen paikan osoittaminen kaikelle tälle, on se, mitä tarvitaan niin museokentällä kuin muuallakin.

Carsten Höllerin järjestämä yhden päivän festivaali Pirelli Hangar Bicoccassa.

 Maija Kasvinen
kuraattori; nykytaide, julkisen tilan taide
Suomen kuraattorien yhdistyksen (SKY ry) puheenjohtaja

torstai 5. tammikuuta 2017

Matkaraportti: Milano - Kalle Kallio

Kenties kolmannella kerralla

Osallistuin ICOM:in yleiskokoukseen toista kertaa. Ensimmäisen kerran olin mukana Wienissä kesällä 2007 ja yhdeksän vuoden jälkeen uudestaan Milanossa. Konferenssit olivat perusrakenteeltaan varsin samanlaisia massatapahtumia, mutta oma osallistumiseni – se oli jalostunut. Sain Milanosta paljon enemmän irti, vaikka jälkikäteen ajateltuna jotain tekisin toisin. Sen sijaan että olisin kirjoittanut blogin tapahtuman huikeasta sisällöllisestä annista, päätinkin vertailla kokemuksiani vain käytännön kautta. Toivottavasti joukossa on joku käypä vinkki tuleville konferenssikävijöille!

Kun osallistuin Wienin yleiskokoukseen, olin ehtinyt työskennellä vasta viisi vuotta museoalalla valmistumiseni jälkeen. Kokemukseni museokonferensseista oli ohut ja lähdin liikkeelle turistipohjalta: rinkka selkään, halvin majoitus ja pyörin pääkallopaikalla alusta loppuun. Kiersin valtavan määrän museoita, kävelin kymmeniä kilometrejä, kuuntelin niin paljon esitelmiä kuin kerkesin ja osallistuin sattumanvaraisesti sosiaaliseen ohjelmaan. Vaikka käyntikorttini vaihtoivat kiitettävästi omistajaa, ei konferenssi kuitenkaan poikinut myöhempien vuosien kannalta kiinnostavia ammatillisia kontakteja tai yhteistyön alkuja. Kivaa tietysti oli, näin nähtävyyksiä ja kuulin mainioita puheenvuoroja, mutta jälkikäteen katsoen melko vaatimattomin tuloksin.

Milanossa asiat olivat jo aivan toisin ja valmistautuminen alkoi lähes kaksi vuotta aiemmin. Työväenmuseoiden järjestö Worklab ei toimi ICOM:in sisällä, mutta aloitimme syksyllä 2014 keskustelut yhteistyöstä tekniikanmuseot kokoavan CIMUSET:in kanssa. Koska konferenssin teemana olivat maisemat, sopi teollinen kulttuuriympäristö hyvin aiheeksi molemmille. CIMUSET:ille oli varattu oma luentosali kolmeksi päiväksi ja lisäksi järjestimme retken italialaiseen sisarmuseoon Bresciassa. Kävin itse varmistelemassa järjestelyjä jo edelliskesänä.

Syksyllä 2015 sorvasimme kutsun, jota levitettiin molempien järjestöjen kautta. Olin mukana arvioimassa papereita ja tarjosin myös menestyksellä omaa esitystäni ohjelmaan. Saimme vähän yli 50 ehdotusta, joista CIMUSET:in ohjelmaan voitiin ottaa 20 pidempää ja 10 lyhyempää esitystä. Taso oli Milanossa ehkä aavistuksen korkeammalla kuin pienemmissä konferensseissa, mutta silti ohjelmaan pääsivät jokseenkin kaikki, jotka laativat teemaan sopivan ehdotuksen ja ymmärsivät huomioida kutsussa mainitut painotukset. Lisäksi sessioille tarvittiin puheenjohtajat ja minulle lankesi vetovastuu yhdestä neljän paperin kokonaisuudesta.

Järjestöjen ohjelmakutsut julkaistiin kootusti yleiskokouksen sivuilta Call for Papers -otsikon alta. Olin Wienissä seurannut INTERCOM:in ohjelmaa ja huomasin, että heillä olikin kiinnostava ihmisoikeusteema Milanossa. Jos ensimmäinen paperini käsitteli Punaisen Tampereen kulttuuriperintöä, toisen paperin tein Lenin-museon uudistamisesta. Ja hupsista, kohta huomasin, että minulla oli samana päivänä kaksi esitelmää, yhden session puheenjohtaminen ja Worklabin hallituksen kokous!

Kun osallistuin ensimmäistä kertaa yleiskokoukseen, en ymmärtänyt ehdottaa esitelmää enkä oivaltanut osallistua kansainvälisen komitean oheisohjelmaan. Mikäli kansainvälisestä museotapahtumasta haluaa löytää mielenkiintoisia kontakteja ja uusia tuttavuuksia, minun mielestäni kannattaa keskittyä pienempiin teemaryhmiin ja tapahtumiin, joihin on valmiiksi valikoitunut samanmielisiä kollegoja. Pienissä ympyröissä on vaikeampi jäädä tuijottelemaan kengänkärkiään. Oma puheenvuoro avaa parhaiten ovia: ihmiset tulevat rohkeammin juttelemaan ja voi tutustua uusiin kollegoihin. Tällä kertaa seuraukset olivat tavattoman nopeita – puhuin samoista teemoista Belgradissa jo elokuun lopulla.

Kelvolliseen kansainväliseen esitelmään on pari hyvää nyrkkisääntöä. Vaikka puhuisi hyvää englantia, siihen ei parane luottaa. Omat vuorosanat kannattaa kirjoittaa paperille ja dioihin on hyvä upottaa riittävän suurella samoja asioita helpottamaan seuraamista. Hyvät kuvat ja nopeasti asiaan eteneminen on tärkeää tilaisuuksissa, joissa ihmiset seuraavat kymmeniä esityksiä. Koska puheenjohtajat voivat pitää aikataulusta ankarasti kiinni, tärkeintä asiaa ei pidä jättää viimeiseksi. Kaikki eivät halua vääntää vitsiä, mutta kevyellä huumorilla voi saada yleisön puolelleen. Ja on lohdullista muistaa, että surkeakin esitys jää paremmin mieleen kuin kokonaan pitämätön.

Milanossa olin yksi suomalaisista superosallistujista, jotka pysyivät koko ajan liikkeessä. Lasten tuliaisetkin piti hakea aikaisin aamulla aukeavasta lelukaupasta. Aika hujahti sessioissa, tapaamisissa kollegoiden kanssa ja oheisohjelmassa. Asuin edullisessa hotellissa metrolinjan varrella ja häivyin jo ekskursiopäivänä – Wienissä ehdin turhautua kuuntelemalla yleiskokousta, johon täysipainoisesti voivat osallistua vain valitut delegaatit. Olin siis hyvä työntekijä, joka osallistui maksimaalisen kustannustehokkaasti.

Juokseminen kahdessa komiteassa ei kuitenkaan täysin onnistunut, koska en ehtinyt kunnolla tutustua kummankaan ihmisiin. Liian tiukka ohjelma vei myös voimat. Kun brittikollega ehdotti ekskursion jälkeen neljäntenä konferenssi-iltana, että mentäisiinkö porukalla syömään, enpä vain enää jaksanut. Juuri tällaiset epämuodolliset tilaisuudet ja yhteinen ajattelu tuoppi kädessä olisivat kuitenkin parasta, mitä kansainväliset konferenssit voivat tarjota. Sopivaan mielentilaan ei kuitenkaan pääse, jos kuormittaa itseään liikaa ja ahnehtii vastuuta. Ehkä kolmannella kerralla osaan jo löytää kelpo tasapainon työn ja hauskanpidon välillä!

Kalle Kallio

Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja ja Worklabin (International Association of Labour Museums) puheenjohtaja.