"Museoiden pitäisi olla kuin romaaneja". Orhan Pamuk ja museot

Orhan Pamuk ja Heikki Aittokoski Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman lavalla Savoy-teatterissa 13.5.2017. Kuva: Eero Ehanti

Turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk vieraili hiljattain Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa, josta syystä palasin hänen nerokkaan Viattomuuden museo -projektinsa ja siihen liittyvän museomanifestin pariin. Viimeksi niihin syvennyin ICOMin Milanon yleiskonferenssissa, jonka tähtihetkiin nobelistin videomuotoinen keynote -puheenvuoro kuului. Museopuhetta kovasti odotin Savoy-teatterin lavallakin kuulevani, lietsoin jopa haastattelija Heikki Aittokoskea aiemmin päivällä tviitein siihen suuntaan, mutta keskustelu pitäytyi uusimmassa romaanissa sivuten varovaisesti politiikkaa.

Harmi, sillä Pamuk on ilman muuta museoihminen, joka kirjoittaa ja puhuu arvostavasti ja kauniisti museoista. Viattomuuden museo -romaanin lopussa esimerkiksi Pamuk ensin protagonistin suulla ja sitten omallaan kuvailee Istanbuliin vanhaan taloon syntyvää kirjan tarinan museoivaa todellista museota. Siellä ovat, kirjan mukaan, päähenkilö Kemalin rakastaman Füsunin tuhannet tupakantumpit, joista Kemal osaa tulkita rakastettunsa mielialoja. Ne on aseteltu vitriiniin ja valaistu kauniisti, kuten ovat muutkin tuhannet arkiset esineet, joiden merkitys syntyy siitä, että ne liittyvät Kemalin ja Füsunin arkeen Istanbulissa. Vitriinit on sijoiteltu niin, että kävijällä on mahdollisuus nähdä lähes ne kaikki yhdestä paikasta, jolloin hän voi nähdä kokonaisen elämän yhdellä silmäyksellä. Salivalvojilla pitää olla ruskeat samettipuvut, jotka sopivat parhaiten viattomuuden museon nostalgiseen ja melankoliseen tunnelmaan, ja heidän pitää sallia rakastavaisten kuhertelut saleissa, ohjeistaa romaanihenkilö Kemal tarinaa kirjoittavaa ja Viattomuuden museon tulevaa perustajaa Orhan Pamukia. 

Mikä on totta, mikä ei? Ei sen väliä, tarina toimii ja se on konkretisoitu esinein museonäyttelyn muotoon, ja tämä kaikki kertoo olennaisesti elämästä juuri tuossa miljoonakaupungissa muutamien viime vuosikymmenien aikana. Kaikki voisi olla totta, joka riittää Pamukille. Ei tarvita faktoja eikä "oikeita" esineitä. Ne tuhannet tupakantumpit ovat muovisia, huulipunajäljet maalattu. Astiat ynnä muut käyttöesineet ovat kirpputoreilta, Pamukin itsensä haalimia. Sepitetty tarina ja rekvisiittaesineet - niistä on viattomuuden museo tehty.

Kuva: Eero Ehanti

Onko museo sellainen kun kirjassa kuvataan? Uskon niin, mutta en tiedä varmasti, koska en ole vielä siellä käynyt, vaikka paikalle matkustinkin 2010 kirja kainalossani museota etsimään, sitä kuitenkaan löytämättä johtuen siitä, että avajaiset olivat viivästyneet. Mutta olenpahan vaeltanut Kemalin ja Füsunin - ja Pamukin - maisemissa. Voin hyvin kuvitella kuinka museo sulautuu tähän ympäristöön ja kertoo tarinan paitsi tästä paikasta, myös jotain olennaista ihmisyydestä. Nimittäin juuri pienet ja paikalliset yksilöihin keskittyvät museot mahdollistavat ihmisyyden syvyyksien pohdiskelun, eivät suuret monumentit tai kansallismuseot, sanoo Pamuk painokkaasti kirjassaan ja manifestissaan.

Kansallismuseot ovat Pamukin mukaan kuin eepoksia, joissa kerrotaan kansakunnan sankarillista tarinaa. Hänen mielestään sellaisten aika on ohi, vaikkakaan hän ei kiistä Louvren, Eremitaasin ynnä muiden hienoutta saati olemassa olon oikeutusta. Mutta hän ei halua tulevaisuuden museoiden ottavan niistä mallia. (Eiväthän ne voisikaan, kun puhutaan mainituista koko maailman aarteita keränneistä ensyklopedisista museojättiläisistä, jollaisia ei enää näinä aikoina voisi syntyäkään.) Pamuk tuntuu sanovan, että kansallismuseot vieraannuttavat museokävijän yksilön tarinasta, jonka kertominen on paljon tärkeämpää ja valaisevampaa kuin jonkin suuren kansallisen tarinan kertominen. Hän rinnastaa museoiden kehityksen kirjallisuuden historiaan, jossa on edetty kansalliseepoksien ajasta romaanien aikaan. Mieluummin romaani kuin eepos, sanoo Pamuk. "National Museums, then, should be like novels, but they are not"" lukee manifestissa.

Pamuk on nostalgian ihminen. Nostalgia läpäisee koko tuotannon ja siitä on kyse myös hänen museossaan, se on selvää, ja jotenkin melankoliselta hänen maailmansa minulle maistuu, viehättävässä mielessä. Tunnistan tunteet, joita hän kuvaa, ja tunnustan sen taidon, millä hän kertoo pienen kautta jotain olennaista ihmisyydestä. Pidän myös kirjallisuusvertauksesta, koska itsekin löydän monesti fiktiosta syviä totuuksia kaipaamatta ollenkaan eksakteja faktoja tai tieteellistä tarkkuutta. Jälkimmäisillekin on paikkansa, ehkä juuri kansallismuseoiden kaltaisissa instituutioissa, joilla on laajoja vastuita muun muassa koulun jatkeena, mutta yleisötyöhön liittyen otan Pamukin manifestin haasteen tyytyväisenä vastaan. 

Manifestin tarkoituksena ei ole kansallismuseoiden vähättely - Pamuk on aivan liian suuri museoiden rakastaja alentuakseen sellaiseen - vaan kehotus inhimillisyyden syvyyksien pohdintaan paikallisen ja yksilöllisen kautta. Hyvä tavoite tuo on kansallismuoille kaikkialla ja mille tahansa muillekin museolle, kulttuurihistoriallisille sellaisille ainakin, jotka mielestäni asemoivat meidät tiettyyn paikkaan historiallisessa jatkumossa ja maantieteellisessä sijainnissa tuoden samalla esiin inhimillisiä tarinoita. Pamukin manifestistä saa hyviä eväitä tähän. 

Kyllä mikä tahansa museo, tai näyttely ainakin, voi olla kuin romaani.

Orhan Pamukin museomanifesti löytyy täältä ja ICOMin yleiskonferenssissa Milanossa heinäkuussa 2016 esitetty videopuheenvuoro täältä.

Eero Ehanti

Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry

Mitä tulee ihmisen jälkeen? Maija-Riitta Ollila Museopäivillä

Pitkät ajat mielessäni ovat pyörineet Yuval Noah Hararin kirjat "Homo Sapies" ja "Homo Deus", jonka takia filosofi VTT Maija-Riitta Ollilan puheenvuoro Valtakunnallisten museopäivien ykköspäivänä ilahdutti suuresti. Kuten Ollila, Harari puhuu ihmislajin kehityksen vallankumouksista, joista ensimmäinen oli kognitiivinen sellainen, jonka myötä lajimme oppi yhteisten tarinoiden voiman sitoutuen siten yhtenäisesti toimivaksi yhteisöksi, jonka ansiosta kukistui fyysisesti vahvempi Neanderthalin ihminen. Toinen oli maanviljelyn vallankumous, joka asetti meidät aloilleen synnyttäen lopulta kaupungit, joissa kulttuuri pystyi kehittymään kohti sellaista sivistystä, jonka ansiosta meillä nykyään on vaikkapa museoita. Kolmas oli teollinen vallankumous, joka vapautti raskaista ja vaativista manuaalisista töistä ja potkaisi käyntiin nopean kehityksen kohti neljättä vallankumousta, jota elämme juuri nyt, nimittäin teknologista sellaista, joka muun muassa tuo kohta robottiautot kaduille. 

Hararin olennainen ajatus on, että nämä askeleet ovat kehitystä, mutta myös loukkoja, joista ei pääse pois. Vai pystytkö kuvittelemaan maailman ilman maanviljelyä? Tai internetiä? Kumpikaan näistä ei ole ollut välttämättä hyväksi ihmiselle, sanoo Harari, mutta minkäs teet, vanhoihin aikoihin ja tapoihin ei ole paluuta, vaikka kuinka haluaisi.  

Elämme monessa mielessä maailmanhistorian onnellisinta aikaa, ainakin vauraissa länsimaissa. Varsin viime aikoihin asti ihmisen piti jatkuvasti huolehtia ravinnosta, suojasta ja lämmöstä sekä elää jatkuvassa väkivallan ja kuoleman pelossa. Toisin on nyt, tappavat taudit kukistetaan sitä mukaa kun ne puhkeavat ja turvallisuudentunne on todellinen, tylsistyttäväkin kenties. Kohta kai jo synnytämme vain sellaisia ihmisiä, kuin halutaan ja tarvitaan. Keinoäly kehittyy ja sulautuu ihmisen toimintaan. Ihminen luo tarvitseminaan koneita ja ohjeistaa ne tekemään vaarallisia ja tylsistyttäviä töitä. Syntyy Homo Deus, ihminen, jolla on sellaista valtaa ja voimaa, joita menneinä aikoina ajateltiin olevan vain jumalilla. 

Tulkintaa, päätöksentekoa ja toteutusta siirtyy kiihtyvällä vauhdilla koneille, tai tarkemmin sanottuna algoritmeille, jotka ovat tulevaisuuden toimijoita. Miten määritellään elämä? Voiko algoritmi olla sitä? Ollila esitteli seurustelevan ja reagoivan Pepper -robotin, jollaisenkaltaisiin kai on tulevaisuudessa tottuminen. Mitä kaikkea ne voivat tehdä? Tämän hetken alakoululaiset eivät välttämättä koskaan tule tarvitsemaan ajokorttia, kun keinoäly vain yksinkertaisesti hoitaa ajamisen paljon turvallisemmin kuin tunteva ja vireystilaltaan ailahteleva ihminen. Samoin on lukuisten muiden töiden. Mitkä museoalan työt katoavat tulevaisuudessa? Voiko robotti konservoida maalauksen tai käsikirjoittaa hittinäyttelyn? 

Mutta sitten, humanismin vastaisku. Harari sanoo ihmisaivojen kuitenkin olevan vielä paras päätöksentekojärjestelmä, jota mikään algoritmi ei voi ohittaa. Voiko kone suorittaa niitä monimutkaisia pohdintoja, joita vaikkapa maalauksen konservointiin tai näyttelyn käsikirjoitukseen liittyy? Suoraviivaisin ratkaisu kun ei välttämättä ole järkevin toimintamalli sen enempää konservoinnissa kuin näyttelynteossakaan. Ja yleisemmin ajatellen, onko meillä jotain sellaista jota kone ei voi koskaan toisintaa? Ollila nostaa ihmisen vahvuudeksi oikean läsnäolon, luomusellaisen, josta tulee luksustuote koneistetun halpisversion rinnalla. Hänen hienossa powerpointissaan on kuva, jossa sanotaan robotin olevan kykenemätön tuntemaan - vielä. 

Haluammeko, että robotti oppii tuntemaan? Ollila on optimistinen korostaessaan, että teknologinen tulevaisuus näyttää valoisalta, toisin kuin Harari, jonka mukaan tuo hetki, kun robotti - tai algoritmi - oppii tuntemaan, saattaisi olla täysin katastrofaalinen. Se lienee se singulariteetti, jolloin keinoäly tulee tietoiseksi itsestään. Se hetki, josta Stephen Hawking (muistaakseni) ja muut kirjoittavat tuomiopäivän sävyyn. Koneet voittavat, nopeasti, tuntuu olevan vallitseva näkemys. Eikä tuhoon tarvita edes tietoisuutta, jos uskoo Hararia, joka korostaa koneiden toteuttavan vain annettuja käskyjä, tarkasti ja tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Mitä tekee riittävän tehokas ja kaiken mahdollisen internetiin kytketty keinoäly, kun sitä käsketään tuhoamaan syöpä maailmasta? Ehkä se laskee tehokkaimmaksi tavaksi koko ihmislajin täydellisen tuhoamisen, jonka se toteuttaa välittömästi ja tehokkaasti. Kannattaa miettiä kenelle valtaa annetaan.

Minua todella kiinnostaa mitä tapahtuu sitten kun Ollilan dian robotti oppii tuntemaan. Haluaako se tulla museoon? Entä sen omistaja? Ollaanko tulevaisuudessa kiinnostuneita niistä miljoonista materiaalisista museoesineistä, joita me vaivoja kaihtamatta vaalimme? Nehän pystyy toisintamaan jossakin sähköisessä muodossa ja vaikka materialisoimaankin jos niin halutaan. Pystymme jo melkoisiin suorituksiin digitoidessamme kulttuuriperintöä ja tuottaessamme hulppeita elämyksellisiä esityksiä näyttelyihin, kohteille ja verkkoon. Huomaan jatkuvasti seuratessani lähietäisyydeltä alakoululaisten toimintaa, kuinka digitaalinen saa lisää painoarvoa. Se voi olla yhtä olennaista ja aitoa kuin materiaalinenkin. Älypuhelimen näytöltä koettu esitys voi olla hienompaa kuin vitriiniin suljettu aitous. Ei minulle, mutta lapsilleni ehkä. Tämä pitää hyväksyä ja siihen pitää reagoida, kun mietitään, minkälainen tulevaisuuden museo on. 

Tarvitaanko tulevaisuudessa kokoelmia? Totta kai uskon, että tarvitaan (miten voisinkaan ajatella toisin johtaessani Kansallismuseon konservointityötä!), mutta oikeasti, kuka tietää mitä satojen vuosien päästä elävät ihmiset tarvitsevat ja haluavat? Joka tapauksessa, me käytämme tässä hetkessä valtaa tehdessämme valintoja siitä mitä säilytetään ja mitkä tarinat kerrotaan. Vaan ei tästä pidä paineita ottaa. Ei muserruta riittämättömyyden tunteeseen loputtomien vastuiden paineessa, vaan nautitaan siitä vallasta, jota meillä kulttuuriperinnön osalta on. Se voi olla helpottavaa, kuten Ollila tulkintani mukaan vihjaa heittäessään ilmaan kysymyksen: onko ihminen vastuussa omasta terveydestään vai onko hänellä pikemminkin valtaa vaikuttaa omaan terveyteensä? Jälkimmäinen ajatusmalli on paljon positiivisempi, suorastaan voimaannuttava mielestäni. Pidän tästä, kuten pidin koko puheenvuorosta hienoine animoituine powerpointteineen. Kiitos!

Eero Ehanti
Puheenjohtaja
ICOM Suomen komitea ry