Olemassaolon mysteerin äärellä? Ajatuksia konservointikonferenssin ja Museoalan teemapäivien jälkeen

"Knowledge is acquired when we succeed in fitting a new experience into the system of concepts based upon our experiences. Understanding comes when we liberate ourselves from the old and so make possible a direct, unmediated contact with the new, the mystery, moment by moment, of our existence"

Näin kirjoittaa Aldous Huxley esseessään "Knowledge and understanding", joka löytyy kauniista vihreäkantisesta "Adonis & the Alphabet" -kirjasta vuodelta 1956. Ostin sen toissa viikolla Kööpenhaminalaisesta antikvariaatista, johon olin livahtanut ICOMin konservointikomitean eli ICOM-CC:n triennaalikonferenssin lomassa.

Kuva: Eero Ehanti

Yli 1000 osanottajan konferenssin sadoissa puheenvuoroissa seikkailtiin paljon detaljitasolla, vaikkapa tietyn museoesineen pinnassa olevien korroosiotuotteiden tutkimuksissa, mutta myös hanke-esittelyjä kuultiin sekä tietysti lukuisia esimerkkejä onnistuneista konservointikäsittelyistä. Monesti puheenvuoroissa nostettiin esiin luonnontieteellisiä analyysimenetelmiä, joiden tuloksia esiteltiin vaikuttavin käppyröin. Konservointityössä todella liikutaan luonnontieteiden ja käsityöläisyyden välimaastossa.

Kumpaan suuntaan kallistumme? Vai onko syntymässä tieteellisen konservoinnin eliittijoukko, kenties se lähinnä englantia puhuva joukko, joka kokoontuu tällaisiin konferensseihin, jonka vastapainona maailman kulttuuriperinnön parissa työskentelee suuri joukko käsityöläisiä, jotka eivät koskaan katsele kohteitaan mikroskoopin läpi ja tekevät työtänsä lähinnä perinteisiä käsityöläismenetelmiä hyödyntäen? Näin herätteli ajatuksia Jonathan Ashley-Smith lähestyessään ammattieettisten koodien asemaa konservointimaailmassa. Voiko näillä ääripäillä olla yhteinen eettinen ohje? Hän näytti kuvasarjan Starbucksin kahvilinjastosta, jossa tehdään valintoja lukemattomien valmiiden vaihtoehtojen ja lisäkkeiden joukosta ja jonka lopussa odottaa oma nimikoitu mukillinen. Etiikkakoodeihinkin voisi ehkä suhtautua näin. Käytettävissä on aineksia, joista jokainen yksilö tai organisaatio pystyy muodostamaan oman nimikkomixinsä, oman nimikoidun kupillisensa museoetiikkaa.

ICOM-CC:n konferenssin pidettiin Kööpenhaminan Tivoli -konferenssikeskuksessa.
Kuva: Eero Ehanti

Viikon mieleenpainuvin puheenvuoro oli kuitenkin keynote -sellainen, jonka piti konservointiteoreetikko Salvador Muñoz Viñas. Hän aloitti viittaamalla Marshal McLuhaniin, joka muistetaan "Medium is the message" -kirjastaan ja ”Gutenbergin galaksi” -konseptista. Väline, jolla viesti välittyy, määrittää paljon vastaanottoa, ja sitä myöten toimintaamme sekä maailmankatsomustamme. Gutenbergin galaksissa toimiva ihminen, "Homo Typographicus", perusti maailmankuvansa kirjoitettuun ja painettuun tietoon, jonka perusteella syntyi tieteellinen maailmankuva. Muñoz Viñas puhui epistemologisesta hierarkiasta, jonka huipulla on luonnontieteellinen, mitattavissa oleva tieto. Se on paljon korkeammalla kuin humanististen tieteiden vaikeammin mitattava tieto, puhumattakaan tarinoista, perinteistä ynnä muista kiistatta merkityksellisistä, mutta Excel-taulukoiden ulottumattomissa olevista asioista. Nimittäin Excel-yhteiskunnassa elämme Muñoz Viñasin mukaan, ja se on ongelma museoihmisille, joiden on vaikea pukea työnsä numeroiksi ja talouden kielellä mielekkäiksi tuloksiksi.

Tilanne ei näytä helpottuvan nyt kun Homo Typographicus virtualisoituu kovaa vauhtia asettuessaan uuteen galaksiin, digitaaliseen sellaiseen. Tietokoneen toiminta on pelkkää eksaktia laskentaa.  Voi museoihmistä! Pitäisikö tässä vaan ottaa Darwinilainen lähtökohta, Muñoz Viñasin termein, ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan? Eli pukea toimintamme numeroiksi ja euroiksi, virtualisoitua maanisesti ja huutaa kovemmin kaikilla mahdollisilla uusilla medioilla? Ei, esittää, Muñoz Viñas, ja kuuluttaa antidarwinilaisen lähestymisen perään. Eli ei sopeuduta, vaan reagoidaan. Korostetaan asiantuntemusta ja auktoriteettia nopean reagoinnin ja somettamisen sijaan, puhutaan laadusta eikä helposti laskettavista voitoista, ja luotetaan oikean, fyysisen esineen voimaan. Tämä pitäisi tehdä niin, että erotutaan eduksemme kaikesta hälystä, jolle ihmiset nykyään altistuvat. Ei siis "sopeudu tai kuole", vaan "reagoi tai kuole". Erotu tai kuole, voisin lisätä.

Salvador Muñoz Viñasin näkemys nykyajan vallitsevasta ajattelusta.
Kuva: Eero Ehanti

Tästä päädyin pohtimaan erästä herrasmiestä, joka Kööpenhaminan konferenssikäytävillä edukseen erottui, kuten on erottunut lukuisissa muissakin museoalan tapahtumissa jo vuosikymmeniä. Monet tietävätkin tämän kokovalkeisiin aina pukeutuvan nyt jo kahdeksatta kymmenettä käyvän syvää sivistystä ja röyhkeää itseluottamusta huokuvan herran, jonka ulkoasussa ainoat väriläikät ovat persoonallisen asun hihansuissa. Samaa ei voi sanoa ulosannista, joka on aina runsasta ja värikästä, riippumatta siitä onko hänellä puheenvuoroa kyseisessä tapahtumassa vai ei. Kerran konservointiaiheesta esitelmöidessään hän puhui virtahepo- ja norsuihmisistä viitaten ihmisten peseytymistottumuksiin. Samaan tulokseen voi päästä eri tavoin. Myöhemmin samassa konferenssissa nosti kätensä ylös jokaisen puheenvuoron jälkeen ja "käräytti" puhujat epämääräisten ja ristiriitaisten termien käyttämisestä. Vaalimista, säilyttämistä, konservointia - mitä puhuja oikein tarkoittaa näillä termeillä? Laulu- ja tanssinumeroitakin on tiettävästi nähty vuosikymmenien aikana.

Tässäkö on antidarwinilainen museoihminen? Syvästi asiantunteva, erottuva ja ylpeä, ehkä röyhkeäkin, kulttuuriperinnön lipunkantaja? Kimmo Leväkin kaipasi museoalalle supertähtiä blogipostauksessaan. Tästäkö mallia siihen kuinka ammattikunnan sisällä mutta ennen kaikkea viestinnässä ulospäin kannattaa toimia?

Ilman muuta, jos vain pokka kestää, ja pitäisi kestää, sanoivat Rosa Meriläiseltä ja Saara Särmä viikkoa myöhemmin Helsingissä Kulttuuritalossa Museoalan teemapäivillä, joiden päätteeksi nämä ammattikehtaajat valoivat museoammattilaisiin rohkeutta. Siitä vaan, antaa mennä, ei se ole niin tarkkaa onko kaikki eksaktisti kohdillaan! Joku muu kyllä pitää ääntä omasta näkökulmastaan, jos me emme käytä tarjolla olevaa estradia.

Teemapäivillä sain muutenkin jatkoa Kööpenhaminassa puhjenneille pohdinnoilleni. Kommentoidessani mainion Nina Simonin yhteisöllisyyttä korostavaa keynote -puheenvuoroa, viittasin Muñoz Viñasin ehdottamaan antidarwinilaisuuteen, johon sitten seuraavana päivänä tarttui toinen keynote puhuja, ruotsalainen Maria Jansén. Hän vei adapt/react or die –pohdintaa pitemmälle sanoessaan, että itse asiassa pitää sopeutua pystyäkseen reagoimaan. Hmm…

Teemapäivien keynote -puhuja Nina Simon. Kuva: Eero Ehanti

Muñoz Viñasin tiedon hierarkiaan liittyen saimme Teemapäivillä kuulla parinkin taiteilijan suusta museoihin liittyvästä korkeasta luottamuksesta. Kirjailija Laura Gustafsson sanoi hänen ja Terike Haapojan toteuttaman Epäinhimillisyyden museon olevan performanssi, johon yleisö osallistuu, ei museo, mutta museon muoto on valittu, koska siihen luotetaan ja uskotaan. Jansénin keynote –esitelmään kuului video, jossa kuvataitelija Minna Henriksson toteutti saamelaisten vaikeaan historiaan liittyvää teostaan Tukholman historialliseen museoon nimenomaan siitä syystä, että museoon luotetaan ja siellä ihmiset uskovat teoksen olevan totta, jota samaa ei hänen mukaansa välttämättä tapahtuisi taidegalleriaympäristössä. Tämähän hivelee itseluottamustamme!
 
Vielä sen verran, että konservoinnissa lähennymme luonnontieteitä jatkuvasti kehittyvien menetelmien myötä, joiden kautta kulttuuriperintö herää puhumaan ennen kuulumattomin tavoin. Tärkein on niissä tarinoissa ja merkityksissä, jotka esineiden ja niiden tutkimuksien kautta manifestoituvat. Kaikki kulttuuriperintö on pitkälti aineetonta. Niin Muñoz Viñasillekin, jonka tärkeä kulttuuriperintökohde on jalkapallostadion, koska siihen liittyy niin paljon henkilökohtaisia kokemuksia ja ympäröivää kulttuuria.

Museoiden yhtenä tavoitteena voi pitää kulttuuriperintöön liittyvä tiedon muuttamista ymmärrykseksi, jonka kautta Huxleyn esittämä kokemus olemassaolomme mysteeristä alkaa avautumaan. Orhan Pamuk tarkoittanee samaa puhuessaan inhimillisyyden syvyyksistä, joita museokokemuksella voi lähentyä. Tosiaan, jos asian haluaa runollisesti ilmaista, museo voi olla media olemassaolon mysteerin tarkasteluun. (Mieluummin museokäynti, kuin Huxleyn toisaalla, nimittäin kirjassaan ”Doors of perception”, esittämä menetelmä…)

Olemassaolon mysteerin äärellä Kööpnehaminan kansallismuseossa.
Kuva: Eero Ehanti

Vain esine on varmasti totta. Sitä korosti Salvador Muñoz Viñas, ja samaa sanoi Jansén Teemapäivien keynotessaan, puhuessaan viikinkihaudasta, josta oli löytynyt Buddhan patsas. Miksi se on siellä? Tarina puuttuu, toistaiseksi, mutta esine on kiistatta totta.

Konservaattorit, nuo totuuden vaalijat!

Eero Ehanti
Intendentti, Suomen kansallismuseo
Puheenjohtaja, ICOM Finland