"Poistoa ei kannata pelätä. Se ei ole museolle uhka"

"Poistoa ei kannata pelätä, se ei ole museolle uhka", sanoi Nina Robbins viime lauantaina Jyväskylän yliopistomuseon juhlasalissa puolustaessaan menestyksekkäästi ilmeisen ansiokasta väitöskirjaansa nimeltään "Poisto museokokoelmasta - museologinen arvokeskustelu kokoelmahallinnan määrittäjänä". Kansallisgallerian Riitta Ojanperä toimi vastaväittäjänä ja professori Janne Vilkuna kustoksena. Hieno tilaisuus, josta muutamat kommentit tuoreeltaan, vaikkakin vain lektioon perustuen johtuen siitä, että en ole varsinaista tutkimusta vielä lukenut.

Poistot puhuttavat laajasti museoita, joista taidesellaiset saavat tästä tutkimuksesta loistavaa pohjaa arvokeskusteluille, jollaisia Robbins selvästi haluaa stimuloida. Toki muutkin, mutta näkökulma on vahvasti taidemuseokeskeinen. Aineistona on  56 taidemuseolle vuonna 2012 lähetetty 50 kysymyksen kysely, jonka vastausprosentiksi tuli 66%. Toki pohjana on myös pitkä kokemus taidemuseotyöstä sekä ilmeisen vankka teoriatausta.

Tutkimus hahmottelee kokoelmahallinnan ketjun, joka alkaa hankinnasta ja etenee arvoluokituksen, konservoinnin ja muiden vaiheiden jälkeen poistoon, jonka Robbins asettaa luonnolliseksi osaksi museoesineen elinkaarta ja aivan tasa-arvoiseksi muiden vaiheiden kanssa. Tämä lienee radikaalihko ajatus, kuten vastaväittäjä Riitta Ojanperäkin huomioi, koska ei kai kaikkia museoesineitä lopulta poisteta. Mutta mielestä suunta on oikea, koska jotkut esineet kuitenkin poistetaan, ja sen suhteen rimakauhua tosiaan sopiikin ehkäistä. Poisto ei ole negatiivinen eikä ainakaan jotakin ilman muuta vältettävää. Päinvastoin, kyse on normaalista osasta tämän päivän kokoelmahallintaa. Tämä käy ilmi kun pohtii niitä resursseja, joita "ylimääräisten" esineiden säilyttäminen lohkaisee miltä tahansa museolta.

Mutta poisto ei ole helppoa saati sitten nopeaa. Robbins jakaa poistoprosessin kahteen osaan: poistopäätökseen ja fyysiseen poistoon. Ensin mainitun hän hahmottelee olevan jotakuinkin sitä mitä englanninkielinen termi deaccessioning viittaa. Eli päätetään poistaa esine kokoelmasta. Mutta ellei sitä oikeasti poisteta heti myös fyysisesti, se jää museolle, jossa se tietenkin edelleen syö resursseja. Pitää siis päästä ihan oikeaan, fyysiseen poistoon, jonka yhteydessä Robbins käyttää termiä disposal (tietoisena tosin sen jätehuollollisesta vivahteesta). Matka poistopäätöksestä todelliseen poistoon voi olla pitkä.

Mitkä sitten ovat ne keinot, joilla poisto voidaan toteuttaa? Tutkimukseen liittyy kiinnostava, mainittuun kyselyyn perustuva listaus mahdollisista keinoista. Hyväksyttävimmäksi suomalaiset taidemuseoihmiset kokevat siirron toiseen museoon, varmaankin sellaiseen, jonka kokoelmapolitiikkaan se istuisi paremmin. Listan keskivaiheilla on hallittu tuhoamien, tuo poistotavoista surullisin, jonka alapuolella rankingissa on palautus alkuperäiselle omistajalle. Viimeisenä listalla on myynti toiseen museoon. Kiinnostava on Robbinsin esiin nostama vertailu vastaavaan tutkimukseen Yhdysvalloissa, jossa myynti ymmärtääkseni asettui hyväksyttävimmäksi vaihtoehdoksi ja tuhoaminen puuttuu listalta kokonaan(?).  Todella mielenkiintoista, näinkö erilaisia ovat yhteiskuntamme? Ymmärsin keskustelusta, että kansainvälisessä vertailussa suomalaisten asenteet poistoihin ylipäänsä näyttäytyvät varsin varovaisina elleivät jopa kielteisinä. Ilmeisesti monesti mieleen hiipii pelko, että tulee tehneeksi peruuttamattomia virheitä, joista jälkipolvet sitten tuomitsevat?

Erittäin kiinnostava väitöskirja kaiken kaikkiaan, joka toki sisältää paljon muutakin kuin nämä muutamat pelkän väitöstilaisuuden perusteella tehdyt huomiot. Sanoma on yksinkertainen, kaikin puolin mainio ja ajan hermolla kuuluen nähdäkseni näin: poistot pitäisi saada luonnolliseksi osaksi museoiden kokoelmapolitiikkaa. Ja tämä tulee konservaattorin suusta, josta erityisesti iloitsen.

Nina Robbins: Poisto museokokoelmasta - museologinen arvokeskustelu kokoelmahallinnan määrittäjänä. Luettavissa sähköisenä Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX-julkaisuarkistossa.

Väitöstilaisuus muuten päätti loisteliaan museoviikon Jyväskylässä, jossa olimme taas kerran mukana Corpus -ainejärjestön museologiaseminaarissa. Todella onnistuneen seminaarin  otsikkona oli "Museot ja polttavat kysymykset" ja siitä saatte lukea tästä samasta blogista lisää pian. Samoin toki jatkuu etiikkakirjoitussarjamme, jonka lomaan tämänkertainen kirjoitukseni istuu hyvin.

Eero Ehanti
Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry
Intendentti, Suomen kansallismuseo

4. sääntö: Museot tarjoavat mahdollisuuksia luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostamiseen, ymmärtämiseen ja suojeluun

Millainen on hyvä ja toimiva museosuhde?

ICOMin museoeettisten sääntöjen neljännen kohdan mukaan ”Museot tarjoavat mahdollisuuksia luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostamiseen, ymmärtämiseen ja suojeluun. – Museoilla on tärkeä velvollisuus kehittää kasvatuksellista rooliaan ja houkutella laajempia yleisöjä siitä yhteisöstä tai ryhmästä ja siltä seudulta, jota ne palvelevat. Vuorovaikutus yhteisön kanssa ja sen kulttuuriperinnön vaaliminen muodostavat oleellisen osan museon kasvatuksellisesta tehtävästä.” Meillä on siis eettinen velvollisuus solmia ja vaalia suhteita yhteisöihimme. Millainen on eettisesti hyvä museosuhde? Molempien osapuolten pitäisi varmasti kysyä, mitä suhteelta odotamme ja saamme ja mitä sille annamme. Jos suhde ei toimi, kuka museota tarvitsee? Olemme siis melko lailla perimmäisten kysymysten äärellä pohtiessamme suhteita yhteisöihimme.

Suomen Metsämuseo Luston taustalla on vuonna 1988 perustettu Suomen Metsämuseosäätiö, jonka tehtäväksi annettiin valtakunnallisen metsämuseon perustaminen Suomeen. Säätiön muodostivat tuolloin yli 40 metsäalan keskeistä toimijaa, joilla oli halu huolehtia metsäkulttuuriperinnöstä. Museon suunnittelussa, kokoelmien keräämisessä, rakentamisessa, toiminnan käynnistämisessä ja rahoituksessakin metsäalan organisaatiot olivat tiiviisti mukana.

Moni asia on muuttunut 20 vuoden aikana niin metsä- kuin museoalallakin, samoin metsämuseon ja metsäorganisaatioiden välisissä suhteissa. Olemme kysyneet sidosryhmiltämme, mitä he meiltä toivovat. Jotkut suhteet ovat kenties hieman väljähtyneet. Kaikki eivät osanneet toivoa mitään, sillä he eivät enää oikein tienneet, mistä suhde sai alkunsa. Museosuhdeterapiaa siis tarvitaan, ja olemmekin parhaillaan etsimässä vahvasti uusia näkökulmia vanhoihin suhteisiin. Yhteisöt ovat meille tärkeitä, ilman niitä meillä ei nimittäin ole merkitystä – luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostaminen, ymmärtäminen ja suojelu edellyttävät, että on olemassa riittävästi halukkaita arvostajia, ymmärtäjiä ja suojelijoita. Onneksi monet suhteet ovat vuosien varrella myös syventyneet ja lujittuneet. Olemmepa solmineet ihan uusiakin suhteita ja löytäneet uutta kipinää vanhoihin suhteisiin.

Vaikka eettisissä säännöissä puhutaan vuorovaikutuksesta ja palvelemisesta, museon ”kasvatuksellisesta roolista” puhuminen vivahtaa hiukan yksipuoliselta ja ylhäältä annetulta. Oppimisen – ja samalla kulttuuriperintöön liittyvien vastuiden, velvollisuuksien ja oikeuksien – tulisi olla molemminpuolisia. Voisiko hyvän museosuhteen tärkeimmät ominaisuudet lainata hyvän parisuhteen ohjeista? Niitä ovat luottamus ja vakaa pohja, yhteiset arvot, avoin ja suora vuorovaikutus, molemminpuolinen vastuu suhteesta, kummankin tarpeiden kunnioittaminen, hyväksyntä ja arvostus, vapaus ja oma kehitys, todellinen ystävyys. Osapuolten pitää myös kysyä itseltään, ovatko ne haluttavia kumppaneita. Eikä yhdessä kannata pysyä, jos ei ole sitä tärkeintä: yhteistä päämäärää ja tarkoitusta.

Hyvä eettinen museosuhde perustuu siihen, että museot osaavat avata kulttuuriperinnön arvostamisen, ymmärtämisen ja suojelun merkityksiä yhteisöille, joille kulttuuriperintö voi olla tärkeä voimavara ja tarpeellinen rakennettaessa identiteettejä, imagoja ja brändejä. Kulttuuriperintö on yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka käytön ja hyödyntämisen hyvä museosuhde mahdollistaa.


Reetta Karhunkorva
amanuenssi, Lusto – Suomen Metsämuseo

Leena Paaskoski
intendentti, Lusto – Suomen Metsämuseo
ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen