Oletko museoeettinen?

Milloin viimeksi kaivoit esiin ICOMin Museotyön eettiset säännöt saadaksesi tukea haasteelliseen tilanteeseen työssäsi? Saitko apua? Avartuiko ajattelusi museon tehtävästä, sen toteuttamisen tavoista ja mahdollisuuksista? Mitä museoetiikka omassa työssäsi ja museossasi on?

Minun etiikkavihkoseni oli hautautunut työhuoneen kirjakasoihin, kunnes jouduin sattumalta paneutumaan asiaan hieman enemmän. Ja ymmärsin, että tietoinen museoeettinen pohdiskeluhan onkin terveellistä, hyödyllistä ja kiinnostavaa, sillä museoetiikka on tarkoitettu museotyön ohjaajaksi, vahvistajaksi ja innoittajaksi. Omassa museossani olemme olleet (huomaamattamme) museoeettisiä esimerkiksi pohtiessamme, kenen kuuluu rahoittaa museotoimintaa, kenen tarinoita näyttelyssä kerromme tai voiko oma-aloitteisten kansalaisten kiinnostusta museokokoelmien täydentämiseen kutsua passiiviseksi tallennukseksi.

ICOM Suomen komitean ja Jyväskylän yliopiston ainejärjestö Corpuksen Museoetiikka 2.0 -seminaarissa keväällä 2015 alustaneen kehityskonsultti TT Janne Behmin mukaan ammattieettiset säännöt ovat ammatillisen yhteisön velvollisuuksia, jotka varmistavat että yhteisö säilyy, kehittyy ja toimii oikein. Etiikan avulla voidaan tukea käsitystä yhteisestä tehtävästä ja lisätä ammattiyhteisön keskinäistä luottamusta. Seminaarissa pohdittiinkin sitä, tukevatko museoalan ammattieettiset säännöt yhä riittävällä tavalla nykypäivän museotyötä vai pitäisikö meidän ryhtyä uudistamaan ja päivittämään niitä? ICOM nimittäin rohkaisee jäsenmaidensa museoammattilaisia jatkuvasti kehittämään eettisiä sääntöjä.

Eettinen keskustelu ei voi olla koskaan loppuun käyty. ICOM Suomen komitea kannustaa kaikkia hedelmälliseen, monitasoiseen ja vilkkaaseen ajatustenvaihtoon. Tässä blogissa avaamme keskustelun museotyön etiikasta ja sen merkityksestä seuraten nykyisten museotyön eettisten sääntöjen kahdeksaa näkökulmaa. Uusia blogikirjoituksia tulee muutaman viikon välein, näkökulma kerrallaan. Keskustelun herättäjänä ja vauhdittajana kannattaa hyödyntää tuoretta julkaisua Museoetiikka 2.0 – Puheenvuoroja ja keskustelunavauksia, jonka ICOM ja Corpus ovat juuri julkaisseet yhteistyössä Suomen museoliiton ja Jyväskylän yliopiston kanssa. Katso julkaisu täältä.

Osallistu keskusteluun! Haluamme kerätä paitsi museoarjen kokemuksia ja esimerkkejä museoetiikan hyödyntämisestä myös mielipiteitä, käsityksiä, ideoita ja ehdotuksia siitä, miten museotyön eettisiä sääntöjä tulisi mahdollisesti uudistaa. Vai ovatko eettinen henki ja ymmärrys tärkeämpiä kuin yksittäiset yksityiskohtaiset säännöt? Entä jos Museotyön eettiset säännöt 2.0 olisivatkin eettisen keskustelun eloisa foorumi, jossa arjen kokemukset ja esimerkit karttuisivat jatkuvasti ja eettinen ajattelumme kulttuuriperinnön äärellä kehittyisi edelleen? Miten olisimme parhaiten museoeettisiä?

Mutta aloitetaanko siis vaikka tästä: milloin ja missä tilanteessa kaivoit esiin ICOMin museoetiikan ja saitko siitä apua? 


Leena Paaskoski
ICOM Suomen komitean hallituksen museoetiikkavastaava 
Suomen Metsämuseo Luston intendentti

Matkaraportti: Washington D.C - Museo-opetuksen saavutettavuus

CECAn (Committee for Education and Cultural Action) konferenssista Washingtonista meille raportoi Hanna Forsselin lisäksi nyt myös Sanni Pöntinen. 

Washington ja museot

Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington D.C on mittakaavassaan massiivinen ja johdattaa hyvin amerikkalaiseen skaalaan. Kaikki on suurta, monumentaalisista rakennuksista tuloeroihin. Vierailin konferenssin aikana kaikkiaan kuudessa museossa sekä kymmenellä muistomerkillä. Museot ovat rakennuksina valtavia, sisällön mittakaava riippui museosta. Vierailin pääosin Smithsonian museoissa mutta mukaan mahtui myös Kreeger-museo sekä Newseum. Smithsonian-instituutti on itsessään Yhdysvaltain valtion rahoittama koulutus- ja tutkimuslaitos, jolla on myös omia museoita ja eläintarha. Kaikkiin Smithsonian museoihin on vapaa pääsy.

Museoista vaikutuksen teki erityisesti Newseum, joka avaa lehdistön, journalismin, sotadokumention ja lehdistökuvan historiaa. Vaikka esim. Vietnamin sodan vaiheet kuvamateriaaleineen ovat tuttuja, poistuin museosta silmät punaisena. Amerikkalaiset osaavat tarinankerronnan. Myös Kreeger-museon kokoelma oli hämmästyttävä, jolle myös itse museon arkkitehtuuri teki oikeuttaan.
 
Vaikuttava oli myös valtava ilmailu ja avaruusmuseo, jossa oli tungosta. Sisään astuessa museoon toivottivat tervetulleeksi vetreät vanhukset (vapaaehtoiset), jotka olivat silmin nähden kiinnostuneita kävijöiden mukavuudesta ja viihtymisestä.  Valtavat avaruusrakettien osat, Neil Armstrongin avaruuspuku, ensimmäinen ja alkuperäinen von Wrightin veljesten lentokone ja Hubble-teleskooppi olivat luonnollisesti hirvittämän mielenkiintoisia.

Jokaisessa museossa pyrin saamaan selville sisältöjä yleisötyöstä. Air and space -museossa ympäri museota oli ”pedapisteitä”, joissa kävijöitä haastettiin tutkimaan, kokeilemaan ja keskustelemaan. Pedapisteteitä ylläpitivät opiskelijat, joskin niiden sisältö oli museolehtoreiden suunnittelemaa. Minulle selvitettiin mm. paperin ja yksinkertaisen puhaltamistehtävän avulla, miten ja miksi lentokone pysyy ilmassa. Tämän lisäksi museossa oli valtava tila ilmailun ja avaruusmatkailun, mittakaavan, gravitaation jne. tutkimiselle ja kokeiluille. Yllättävää kyllä tila on täynnä pääosin aikuisia, vaikka tilan visuaalinen ilme ja tapa puhutella olivat mielestäni suunnattu lapsille tai koko perheen yhteiselle tekemiselle.

Amerikan intiaanien museossa vapaaehtoiset toivottivat jälleen tervetulleeksi ja olivat hyvin ilahtuneita, että suomalaista kiinnostaa Amerikan intiaanien historia. Rupatellessa he johdattelivat myös näyttelyihin. Museossa oli suuri tila perheiden yhteiselle ajanvietolle ja tekemiselle, joka oli valmistunut muutama vuosi sitten. Aiemmin tila oli ollut tutkijoille mutta museo oli todennut, että suuren kysynnän vuoksi tila haluttiin valjastaa perheiden ja kouluryhmien käyttöön. Tilassa saattoi tehdä iglun, pelata pelejä liittyen Amerikan intiaanien entiseen ja nykyiseen kulttuuriin ja vierailla ja leikkiä esim. intiaanien alkuperäisasutuksissa ja tehdä vaikkapa koulutehtäviä ja käsitöitä. Erityistä tilan rakentamisessa oli se, että se oli toteutettu vahvalla museon sisäisellä yhteistyöllä. Suunnitteluun oli osallistunut tutkijoita, museolehtoreita, kuraattoreita, avustajia ja opettajia. Jokainen toiminnallinen piste oli tarkkaan harkittu.

Konferenssi Amerikan intiaanien museossa

Konferenssin teema oli saavutettavuus, kuinka rakennetaan siltoja museon yhteisöihin. Suomessa teema oli mielestäni esillä paljon noin kymmenen vuotta sitten. Kuulin konferenssissa kaikkiaan 68 esitystä, jotka tavalla tai toisella lähestyivät aihetta. Esityksissä näkyi hyvin eri yhteiskuntien vaiheet saavutettavuus-käsitteen ymmärtämisestä. Jossakin keskityttiin paljon fyysiseen saavutettavuuteen mutta ilahduttavan paljon olivat esillä myös taloudellinen, tiedollinen ja henkinen saavutettavuus. Teemaan mahtui asiasta useita erinomaisia esityksiä.

Eniten minua puhutteli esitys, joka puhui museon empatiasta. (ks. www.museumcommons.com #EmpatheticMuseum) Millainen onkaan museon kyky viestiä kaikille yhteiskunnan kerroksille, ja miten tämä näkökulma huomioidaan kaikessa museon toiminnassa. Miten ollaan kiinni tässä ajassa, on aihe sitten museon intressissä tai ei. Esityksessä korostettiin, että saavutettavuus lähtee siitä, millaisia ihmisiä museo palkkaa, ketä sen johtokunnassa istuu ja millaisia kuvia se välittää toiminnastaan. Millainen on organisaation ns. kehonkieli.  Mielenkiintoista esityksessä oli myös se, että se ei puhunut saavutettavuudesta, vaan empatiasta.

Muita kiinnostavia esityksiä tuli mm. The Clark-museosta, jossa taidemuseo tekee työtä nuorisorikollisten kanssa. Ideana on, että nuori suorittaa osaa yhdyskuntapalvelustaan museossa, jossa se oppii keskustelemaan tunteistaan ja jakamaan ajatuksiaan taiteen äärellä ja keinoin. Ohjelma kestää nuorelle viisi viikkoa, jolloin nuori tapaa museon työntekijöitä 2h viikossa. Projektin museolehtori kiteytti esityksessä tärkeäksi vanhempien osallistamisen toimintaan ja aktiivisen, luottavaisen ja kannustavan suhtautumisen nuoria kohtaan. Ohjelma on palkittu Yhdysvalloissa useilla arvostetuilla palkinnoilla, mm. MA State art Award, best arts collaboration, Frame, Talking art 2008, EdCom Award for Excellence in Programming.

Kiinnostava oli myös esitys Brasiliasta, jossa museo opettaa alemman tulotason työläisille mm. kansalaistaitoja ja työoikeuksia. Ohjelmaan osallistuvat henkilöt (2015 240hlö) ovat 15-70-vuotiaita. Erityistä projektissa oli se, että se toteutettiin ns. night schoolina, jotta työläiset pääsivät osallistumaan toimintaan. Museo teki projektissa vahvaa yhteistyötä sosiaaliviranomaisten ja esim. lakimiesten kanssa, joita oli mahdollisuus tavata projektin aikana.

Whitechapel-gallery piti esityksen Dunchamp & Son -toimintamallista, jossa nuoret toimivat museon yleisötyöntekijöinä. He mm. rakentavat näyttelyjä yhdessä museon kuraattoreiden kanssa. Esitys käsitteli myös demokraattista päätöksentekoa. Sitä kuinka nuori kokee omistajuutta projektista ja miten työprosessi avataan yleisölle. Esityksessä korostettiin, että projektin aikana kuraattoreiden ja nuorten väliset päätökset tehtiin ns. pyöreän pöydän ympärillä, jossa kaikki keskustelivat ja osallistuivat. Projektin vetäjä toimi ulkopuolisena fasilitaattorina. Projektin omistajuuden tunne mahdollistettiin nuorille ns. mapping-tekniikalla, jossa projektin kulloisiakin vaiheita kirjattiin ylös ja niistä keskusteltiin. Projektin aikana nuoret tekivät videopäiväkirjoja, jotka olivat lopulta nähtävillä mm. näyttelyssä. Tämä toimintatapa lisäsi prosessin läpinäkyvyyttä.

Smithsonian instituutilla oli myös hyvin vaikuttava yleisötyön ohjelma, josta Chirtine Reish kertoi puheenvuorossaan. Projektin takana oli uudelleen ajattelua siitä, kuinka kokoelmat voisivat olla entistä paremmin oppilaiden, opettajien vanhempien tai kenen tahansa, joka haluaa oppia saatavilla. Sen tavoitteena on tehdä oppimisesta iloinen, jaettu mutta myös yksilöllinen kokemus.

Konferenssin aikana syventyi käsitykseni museoiden paradigman muutoksesta. Museon olemassaolo oikeutuu tässä ajassa, kun se on osa yhteisöään. Se ei ajattele ihmistä kohteena vaan kanssakulkijana. Se ymmärtää olevansa vastuussa yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka ovat läsnä juuri nyt. Se tekee työtä mm. turvapaikanhakijoiden, työttömien, syrjäytyneiden nuorten kanssa keinoinaan taide ja historia. Tällä se luo uusia merkityksiä myös itselleen. Tällä tavoin ihmiset ymmärtävät sen perimmäisen tarkoituksen kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja välittäjänä, koska se puhuttelee ja vaikuttaa kaikessa inhimillisessä elämässä.


Sanni Pöntinen
johtava museolehtori
kulttuurikasvatusyksikkö TAITE
Tampere

Matkaraportti: Kapkaupunki - Näyttelyvaihdon uudet markkinat, yleisöt ja näkökulmat

ICEEn (The International Committee on Exhibitions and Exchanges) konferenssi pidettiin Kapkaupungissa 16.-19.11.2015. Konferenssin teemana oli "Get Connected! New Markets, Audiences and Perspectives in Exhibition Exchange". Matkalta meille raportoi Marjo Meriluoto-Jaakkola.

Ryhmäkuva.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola

Etelä-Afrikan museoiden haasteita ja uudenlaista intoa

Etelä-Afrikassa on paljon erittäin mielenkiintoisia museoita, joita johdetaan hyvin ammattimaisesti ja joilla on upeita kokoelmia, mutta joilta usein puuttuu resursseja ja uskoa omiin kykyihin tuottaa laajoja, jopa kansainvälisiä yleisöjä kiinnostavia näyttelyitä. Orjuuden ja apartheidin perintö näkyy vahvasti koko Etelä-Afrikan yhteiskunnassa ja etenkin historiallisen tiedon käsittelyssä. Tutustuimme useampaankin hienoon uuteen museoon, joissa oli lähdetty aivan makrotasolta tutkimaan paikallista historiaa ja rakentamaan tasaveroisempia suhteita yhteisön eri rotuja edustavien ryhmien välille. Mustien ja värillisten kokemista epäinhimillisyyksistä kertovien monumenttien näkemisen jälkeen oli koskettavaa kuulla ja kokea, että siltojen rakentaminen todella on mahdollista. Uskon, että konferenssin järjestäminen Etelä-Afrikassa antoi paikalliselle museoille erittäin paljon paitsi kansainvälisiä kontakteja myös intoa ja nostetta kehittää omaa toimintaansa.

District Six museo kertoo Kapkaupungin keskustasta apartheidin aikana pois ajetun mustan yhteisön elämästä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola

Uusia yleisöjä, uusia yhteistyökumppaneita näyttelyihin ja näyttelyiden vaihtoon

Konferenssin sessioissa pureuduttiin aina ajankohtaisiin uusien kävijäryhmien houkutteluun museoihin ja uusien näyttelyvaihtomahdollisuuksien luomiseen. Keynote-puhuja Wim Pijbes Amsterdamin Rijksmuseumista puhui avointen kokoelmien merkityksestä uusien yleisöjen hankkimissa. Rijksmuseumin kokoelmiin kuuluvien 250,000 kuvan antaminen vapaaseen käyttöön varmaankin tuo yhdelle maailman tämän hetken suositummista museoista entistä enemmän näkyvyyttä ja sitä kautta yleisöä. La Caixa Foundationin 150 neliömetrin näyttelyksi avautuva rekka taas tavoittaa 2 miljoonaa espanjalaista joka vuosi. Yhdysvalloissa kiertäviä näyttelyitä on alettu viedä pienten museota vailla olevien kaupunkien kirjastoihin. Myös näin voidaan tavoittaa miljoonia uusia museokävijöitä ja kierrättää näyttelyitä museon kotiympäristöä laajemmalle yleisölle.

Museum Van de Kaap on yksityinen ammatillisesti johdettu museo viinitilalla. Tilan omistaja antaa 15% tuotosta tilan mustille työntekijöille (orjien jälkeläisille) asuntoina, koulutuksena ja päivähoitona. Koko yhteisö on osallistunut tilan arkeologisiin kaivauksiin ja haastattelututkimuksiin, heillä on oma teatteriseurue ja bändi sekä museo.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola

ICEE on hyvin käytännönläheinen komitea. Konferensseissa on aina kolme osaa: sessiot, behind the scenes -museokäynnit ja joka maailmankolkan näyttelyiden Market Place. Ideoita ja uutta osaamista omaan työhön tarttuu monissa tilanteissa: bussimatkakeskusteluissa vieruskaverin kanssa, tutustuessa uusiin museoihin ja näyttelyiden uudenlaisiin tekniikoihin tai luennoilla istuessa. Etelä-Afrikan museoissa ei ehkä niinkään tule tehneeksi teknisiin innovaatioihin liittyviä löytöjä, mutta sitäkin enemmän muistuu mieleen, että parhaissa näyttelyissä on keskeistä vahva tarina, joka on asianmukaisesti tutkittu ja tuotettu suuren yleisön pureskeltavaksi.

!Khwa Ttu, the San Education and Culture Centre.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola

Marjo Meriluoto-Jaakkola
Vapriikki