CECAn (Committee for Education and Cultural Action) konferenssista Washingtonista meille raportoi Hanna Forsselin lisäksi nyt myös Sanni Pöntinen.
Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington D.C on mittakaavassaan massiivinen ja johdattaa hyvin amerikkalaiseen skaalaan. Kaikki on suurta, monumentaalisista rakennuksista tuloeroihin. Vierailin konferenssin aikana kaikkiaan kuudessa museossa sekä kymmenellä muistomerkillä. Museot ovat rakennuksina valtavia, sisällön mittakaava riippui museosta. Vierailin pääosin Smithsonian museoissa mutta mukaan mahtui myös Kreeger-museo sekä Newseum. Smithsonian-instituutti on itsessään Yhdysvaltain valtion rahoittama koulutus- ja tutkimuslaitos, jolla on myös omia museoita ja eläintarha. Kaikkiin Smithsonian museoihin on vapaa pääsy.
Museoista vaikutuksen teki erityisesti Newseum, joka avaa lehdistön, journalismin, sotadokumention ja lehdistökuvan historiaa. Vaikka esim. Vietnamin sodan vaiheet kuvamateriaaleineen ovat tuttuja, poistuin museosta silmät punaisena. Amerikkalaiset osaavat tarinankerronnan. Myös Kreeger-museon kokoelma oli hämmästyttävä, jolle myös itse museon arkkitehtuuri teki oikeuttaan.
Vaikuttava oli myös valtava ilmailu ja avaruusmuseo, jossa oli tungosta. Sisään astuessa museoon toivottivat tervetulleeksi vetreät vanhukset (vapaaehtoiset), jotka olivat silmin nähden kiinnostuneita kävijöiden mukavuudesta ja viihtymisestä. Valtavat avaruusrakettien osat, Neil Armstrongin avaruuspuku, ensimmäinen ja alkuperäinen von Wrightin veljesten lentokone ja Hubble-teleskooppi olivat luonnollisesti hirvittämän mielenkiintoisia.
Jokaisessa museossa pyrin saamaan selville sisältöjä yleisötyöstä. Air and space -museossa ympäri museota oli ”pedapisteitä”, joissa kävijöitä haastettiin tutkimaan, kokeilemaan ja keskustelemaan. Pedapisteteitä ylläpitivät opiskelijat, joskin niiden sisältö oli museolehtoreiden suunnittelemaa. Minulle selvitettiin mm. paperin ja yksinkertaisen puhaltamistehtävän avulla, miten ja miksi lentokone pysyy ilmassa. Tämän lisäksi museossa oli valtava tila ilmailun ja avaruusmatkailun, mittakaavan, gravitaation jne. tutkimiselle ja kokeiluille. Yllättävää kyllä tila on täynnä pääosin aikuisia, vaikka tilan visuaalinen ilme ja tapa puhutella olivat mielestäni suunnattu lapsille tai koko perheen yhteiselle tekemiselle.
Amerikan intiaanien museossa vapaaehtoiset toivottivat jälleen tervetulleeksi ja olivat hyvin ilahtuneita, että suomalaista kiinnostaa Amerikan intiaanien historia. Rupatellessa he johdattelivat myös näyttelyihin. Museossa oli suuri tila perheiden yhteiselle ajanvietolle ja tekemiselle, joka oli valmistunut muutama vuosi sitten. Aiemmin tila oli ollut tutkijoille mutta museo oli todennut, että suuren kysynnän vuoksi tila haluttiin valjastaa perheiden ja kouluryhmien käyttöön. Tilassa saattoi tehdä iglun, pelata pelejä liittyen Amerikan intiaanien entiseen ja nykyiseen kulttuuriin ja vierailla ja leikkiä esim. intiaanien alkuperäisasutuksissa ja tehdä vaikkapa koulutehtäviä ja käsitöitä. Erityistä tilan rakentamisessa oli se, että se oli toteutettu vahvalla museon sisäisellä yhteistyöllä. Suunnitteluun oli osallistunut tutkijoita, museolehtoreita, kuraattoreita, avustajia ja opettajia. Jokainen toiminnallinen piste oli tarkkaan harkittu.
Konferenssin teema oli saavutettavuus, kuinka rakennetaan siltoja museon yhteisöihin. Suomessa teema oli mielestäni esillä paljon noin kymmenen vuotta sitten. Kuulin konferenssissa kaikkiaan 68 esitystä, jotka tavalla tai toisella lähestyivät aihetta. Esityksissä näkyi hyvin eri yhteiskuntien vaiheet saavutettavuus-käsitteen ymmärtämisestä. Jossakin keskityttiin paljon fyysiseen saavutettavuuteen mutta ilahduttavan paljon olivat esillä myös taloudellinen, tiedollinen ja henkinen saavutettavuus. Teemaan mahtui asiasta useita erinomaisia esityksiä.
Eniten minua puhutteli esitys, joka puhui museon empatiasta. (ks. www.museumcommons.com #EmpatheticMuseum) Millainen onkaan museon kyky viestiä kaikille yhteiskunnan kerroksille, ja miten tämä näkökulma huomioidaan kaikessa museon toiminnassa. Miten ollaan kiinni tässä ajassa, on aihe sitten museon intressissä tai ei. Esityksessä korostettiin, että saavutettavuus lähtee siitä, millaisia ihmisiä museo palkkaa, ketä sen johtokunnassa istuu ja millaisia kuvia se välittää toiminnastaan. Millainen on organisaation ns. kehonkieli. Mielenkiintoista esityksessä oli myös se, että se ei puhunut saavutettavuudesta, vaan empatiasta.
Muita kiinnostavia esityksiä tuli mm. The Clark-museosta, jossa taidemuseo tekee työtä nuorisorikollisten kanssa. Ideana on, että nuori suorittaa osaa yhdyskuntapalvelustaan museossa, jossa se oppii keskustelemaan tunteistaan ja jakamaan ajatuksiaan taiteen äärellä ja keinoin. Ohjelma kestää nuorelle viisi viikkoa, jolloin nuori tapaa museon työntekijöitä 2h viikossa. Projektin museolehtori kiteytti esityksessä tärkeäksi vanhempien osallistamisen toimintaan ja aktiivisen, luottavaisen ja kannustavan suhtautumisen nuoria kohtaan. Ohjelma on palkittu Yhdysvalloissa useilla arvostetuilla palkinnoilla, mm. MA State art Award, best arts collaboration, Frame, Talking art 2008, EdCom Award for Excellence in Programming.
Kiinnostava oli myös esitys Brasiliasta, jossa museo opettaa alemman tulotason työläisille mm. kansalaistaitoja ja työoikeuksia. Ohjelmaan osallistuvat henkilöt (2015 240hlö) ovat 15-70-vuotiaita. Erityistä projektissa oli se, että se toteutettiin ns. night schoolina, jotta työläiset pääsivät osallistumaan toimintaan. Museo teki projektissa vahvaa yhteistyötä sosiaaliviranomaisten ja esim. lakimiesten kanssa, joita oli mahdollisuus tavata projektin aikana.
Whitechapel-gallery piti esityksen Dunchamp & Son -toimintamallista, jossa nuoret toimivat museon yleisötyöntekijöinä. He mm. rakentavat näyttelyjä yhdessä museon kuraattoreiden kanssa. Esitys käsitteli myös demokraattista päätöksentekoa. Sitä kuinka nuori kokee omistajuutta projektista ja miten työprosessi avataan yleisölle. Esityksessä korostettiin, että projektin aikana kuraattoreiden ja nuorten väliset päätökset tehtiin ns. pyöreän pöydän ympärillä, jossa kaikki keskustelivat ja osallistuivat. Projektin vetäjä toimi ulkopuolisena fasilitaattorina. Projektin omistajuuden tunne mahdollistettiin nuorille ns. mapping-tekniikalla, jossa projektin kulloisiakin vaiheita kirjattiin ylös ja niistä keskusteltiin. Projektin aikana nuoret tekivät videopäiväkirjoja, jotka olivat lopulta nähtävillä mm. näyttelyssä. Tämä toimintatapa lisäsi prosessin läpinäkyvyyttä.
Smithsonian instituutilla oli myös hyvin vaikuttava yleisötyön ohjelma, josta Chirtine Reish kertoi puheenvuorossaan. Projektin takana oli uudelleen ajattelua siitä, kuinka kokoelmat voisivat olla entistä paremmin oppilaiden, opettajien vanhempien tai kenen tahansa, joka haluaa oppia saatavilla. Sen tavoitteena on tehdä oppimisesta iloinen, jaettu mutta myös yksilöllinen kokemus.
Konferenssin aikana syventyi käsitykseni museoiden paradigman muutoksesta. Museon olemassaolo oikeutuu tässä ajassa, kun se on osa yhteisöään. Se ei ajattele ihmistä kohteena vaan kanssakulkijana. Se ymmärtää olevansa vastuussa yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka ovat läsnä juuri nyt. Se tekee työtä mm. turvapaikanhakijoiden, työttömien, syrjäytyneiden nuorten kanssa keinoinaan taide ja historia. Tällä se luo uusia merkityksiä myös itselleen. Tällä tavoin ihmiset ymmärtävät sen perimmäisen tarkoituksen kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja välittäjänä, koska se puhuttelee ja vaikuttaa kaikessa inhimillisessä elämässä.
Sanni Pöntinen
johtava museolehtori
kulttuurikasvatusyksikkö TAITE
Tampere
Washington ja museot
Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington D.C on mittakaavassaan massiivinen ja johdattaa hyvin amerikkalaiseen skaalaan. Kaikki on suurta, monumentaalisista rakennuksista tuloeroihin. Vierailin konferenssin aikana kaikkiaan kuudessa museossa sekä kymmenellä muistomerkillä. Museot ovat rakennuksina valtavia, sisällön mittakaava riippui museosta. Vierailin pääosin Smithsonian museoissa mutta mukaan mahtui myös Kreeger-museo sekä Newseum. Smithsonian-instituutti on itsessään Yhdysvaltain valtion rahoittama koulutus- ja tutkimuslaitos, jolla on myös omia museoita ja eläintarha. Kaikkiin Smithsonian museoihin on vapaa pääsy.
Museoista vaikutuksen teki erityisesti Newseum, joka avaa lehdistön, journalismin, sotadokumention ja lehdistökuvan historiaa. Vaikka esim. Vietnamin sodan vaiheet kuvamateriaaleineen ovat tuttuja, poistuin museosta silmät punaisena. Amerikkalaiset osaavat tarinankerronnan. Myös Kreeger-museon kokoelma oli hämmästyttävä, jolle myös itse museon arkkitehtuuri teki oikeuttaan.
Vaikuttava oli myös valtava ilmailu ja avaruusmuseo, jossa oli tungosta. Sisään astuessa museoon toivottivat tervetulleeksi vetreät vanhukset (vapaaehtoiset), jotka olivat silmin nähden kiinnostuneita kävijöiden mukavuudesta ja viihtymisestä. Valtavat avaruusrakettien osat, Neil Armstrongin avaruuspuku, ensimmäinen ja alkuperäinen von Wrightin veljesten lentokone ja Hubble-teleskooppi olivat luonnollisesti hirvittämän mielenkiintoisia.
Jokaisessa museossa pyrin saamaan selville sisältöjä yleisötyöstä. Air and space -museossa ympäri museota oli ”pedapisteitä”, joissa kävijöitä haastettiin tutkimaan, kokeilemaan ja keskustelemaan. Pedapisteteitä ylläpitivät opiskelijat, joskin niiden sisältö oli museolehtoreiden suunnittelemaa. Minulle selvitettiin mm. paperin ja yksinkertaisen puhaltamistehtävän avulla, miten ja miksi lentokone pysyy ilmassa. Tämän lisäksi museossa oli valtava tila ilmailun ja avaruusmatkailun, mittakaavan, gravitaation jne. tutkimiselle ja kokeiluille. Yllättävää kyllä tila on täynnä pääosin aikuisia, vaikka tilan visuaalinen ilme ja tapa puhutella olivat mielestäni suunnattu lapsille tai koko perheen yhteiselle tekemiselle.
Amerikan intiaanien museossa vapaaehtoiset toivottivat jälleen tervetulleeksi ja olivat hyvin ilahtuneita, että suomalaista kiinnostaa Amerikan intiaanien historia. Rupatellessa he johdattelivat myös näyttelyihin. Museossa oli suuri tila perheiden yhteiselle ajanvietolle ja tekemiselle, joka oli valmistunut muutama vuosi sitten. Aiemmin tila oli ollut tutkijoille mutta museo oli todennut, että suuren kysynnän vuoksi tila haluttiin valjastaa perheiden ja kouluryhmien käyttöön. Tilassa saattoi tehdä iglun, pelata pelejä liittyen Amerikan intiaanien entiseen ja nykyiseen kulttuuriin ja vierailla ja leikkiä esim. intiaanien alkuperäisasutuksissa ja tehdä vaikkapa koulutehtäviä ja käsitöitä. Erityistä tilan rakentamisessa oli se, että se oli toteutettu vahvalla museon sisäisellä yhteistyöllä. Suunnitteluun oli osallistunut tutkijoita, museolehtoreita, kuraattoreita, avustajia ja opettajia. Jokainen toiminnallinen piste oli tarkkaan harkittu.
Konferenssi Amerikan intiaanien museossa
Konferenssin teema oli saavutettavuus, kuinka rakennetaan siltoja museon yhteisöihin. Suomessa teema oli mielestäni esillä paljon noin kymmenen vuotta sitten. Kuulin konferenssissa kaikkiaan 68 esitystä, jotka tavalla tai toisella lähestyivät aihetta. Esityksissä näkyi hyvin eri yhteiskuntien vaiheet saavutettavuus-käsitteen ymmärtämisestä. Jossakin keskityttiin paljon fyysiseen saavutettavuuteen mutta ilahduttavan paljon olivat esillä myös taloudellinen, tiedollinen ja henkinen saavutettavuus. Teemaan mahtui asiasta useita erinomaisia esityksiä.
Eniten minua puhutteli esitys, joka puhui museon empatiasta. (ks. www.museumcommons.com #EmpatheticMuseum) Millainen onkaan museon kyky viestiä kaikille yhteiskunnan kerroksille, ja miten tämä näkökulma huomioidaan kaikessa museon toiminnassa. Miten ollaan kiinni tässä ajassa, on aihe sitten museon intressissä tai ei. Esityksessä korostettiin, että saavutettavuus lähtee siitä, millaisia ihmisiä museo palkkaa, ketä sen johtokunnassa istuu ja millaisia kuvia se välittää toiminnastaan. Millainen on organisaation ns. kehonkieli. Mielenkiintoista esityksessä oli myös se, että se ei puhunut saavutettavuudesta, vaan empatiasta.
Muita kiinnostavia esityksiä tuli mm. The Clark-museosta, jossa taidemuseo tekee työtä nuorisorikollisten kanssa. Ideana on, että nuori suorittaa osaa yhdyskuntapalvelustaan museossa, jossa se oppii keskustelemaan tunteistaan ja jakamaan ajatuksiaan taiteen äärellä ja keinoin. Ohjelma kestää nuorelle viisi viikkoa, jolloin nuori tapaa museon työntekijöitä 2h viikossa. Projektin museolehtori kiteytti esityksessä tärkeäksi vanhempien osallistamisen toimintaan ja aktiivisen, luottavaisen ja kannustavan suhtautumisen nuoria kohtaan. Ohjelma on palkittu Yhdysvalloissa useilla arvostetuilla palkinnoilla, mm. MA State art Award, best arts collaboration, Frame, Talking art 2008, EdCom Award for Excellence in Programming.
Kiinnostava oli myös esitys Brasiliasta, jossa museo opettaa alemman tulotason työläisille mm. kansalaistaitoja ja työoikeuksia. Ohjelmaan osallistuvat henkilöt (2015 240hlö) ovat 15-70-vuotiaita. Erityistä projektissa oli se, että se toteutettiin ns. night schoolina, jotta työläiset pääsivät osallistumaan toimintaan. Museo teki projektissa vahvaa yhteistyötä sosiaaliviranomaisten ja esim. lakimiesten kanssa, joita oli mahdollisuus tavata projektin aikana.
Whitechapel-gallery piti esityksen Dunchamp & Son -toimintamallista, jossa nuoret toimivat museon yleisötyöntekijöinä. He mm. rakentavat näyttelyjä yhdessä museon kuraattoreiden kanssa. Esitys käsitteli myös demokraattista päätöksentekoa. Sitä kuinka nuori kokee omistajuutta projektista ja miten työprosessi avataan yleisölle. Esityksessä korostettiin, että projektin aikana kuraattoreiden ja nuorten väliset päätökset tehtiin ns. pyöreän pöydän ympärillä, jossa kaikki keskustelivat ja osallistuivat. Projektin vetäjä toimi ulkopuolisena fasilitaattorina. Projektin omistajuuden tunne mahdollistettiin nuorille ns. mapping-tekniikalla, jossa projektin kulloisiakin vaiheita kirjattiin ylös ja niistä keskusteltiin. Projektin aikana nuoret tekivät videopäiväkirjoja, jotka olivat lopulta nähtävillä mm. näyttelyssä. Tämä toimintatapa lisäsi prosessin läpinäkyvyyttä.
Smithsonian instituutilla oli myös hyvin vaikuttava yleisötyön ohjelma, josta Chirtine Reish kertoi puheenvuorossaan. Projektin takana oli uudelleen ajattelua siitä, kuinka kokoelmat voisivat olla entistä paremmin oppilaiden, opettajien vanhempien tai kenen tahansa, joka haluaa oppia saatavilla. Sen tavoitteena on tehdä oppimisesta iloinen, jaettu mutta myös yksilöllinen kokemus.
Konferenssin aikana syventyi käsitykseni museoiden paradigman muutoksesta. Museon olemassaolo oikeutuu tässä ajassa, kun se on osa yhteisöään. Se ei ajattele ihmistä kohteena vaan kanssakulkijana. Se ymmärtää olevansa vastuussa yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka ovat läsnä juuri nyt. Se tekee työtä mm. turvapaikanhakijoiden, työttömien, syrjäytyneiden nuorten kanssa keinoinaan taide ja historia. Tällä se luo uusia merkityksiä myös itselleen. Tällä tavoin ihmiset ymmärtävät sen perimmäisen tarkoituksen kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja välittäjänä, koska se puhuttelee ja vaikuttaa kaikessa inhimillisessä elämässä.
Sanni Pöntinen
johtava museolehtori
kulttuurikasvatusyksikkö TAITE
Tampere
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti