Matkaraportti: Milano - Paula Hyvönen

Viikko museospektaakkelissa
ICOMIN 24. yleiskonferenssi Milanossa 3. – 9.7.2016  

Kuvat ja teksti: Paula Hyvönen

Saavuin sunnuntai-iltana Milanoon koko päivän matkustamisesta hieman rähjääntyneenä, mutta myöhäinen illallinen kollegan kanssa johdatteli mukavasti italialaiseen tunnelmaan ja Icom-viikkoon.
Osallistuin ensimmäistä kertaa yleiskonferenssiin, joten odotukset olivat korkealla. Olihan ohjelmassa tarjolla Christoa, Orhan Pamukia, kansainvälisiä puhujia pilvin pimein – puhumattakaan tapahtumista, joissa oli tarjolla niin illanviettoja renessanssilinnoissa ja taidemuseoissa, konsertti Duomon katedraalissa kuin ekskursiomatkoja. Konferenssin spektaakkelimainen ohjelma (painettuna lähes 300-sivuinen) aiheutti tosin lievää epätoivon tunnetta; miten valita ne kaikkein parhaimmat esitykset runsaasta tarjonnasta. Olo oli kuin irtokarkkihyllyn edessä; valinnanvaraa vaikka kuinka, kaikkea haluaisi kokeilla, mutta takaraivossa jyskyttää tieto, että kaikkea ei voi saada – intuitiolla on mentävä.

Ensimmäisen päivän aamu MiCo-konferenssikeskuksen ilmoittautumisaulassa meni jonottaessa rekisteröitymistä. Lähes 4000 osallistujaa kun oli saapunut Milanoon, osa tosin jo lauantaina. Menihän siinä kuitenkin sen verran aikaa, että ihan ensimmäiset juhlapuheet jäivät suurelta osin kuulematta. Kun pääsin tärkeän oloinen nimilappu kaulassani suureen Silver Plenary -saliin, Icomin entinen varapuheenjohtaja Bernice L. Murphy oli puhumassa museoiden etiikasta ja kulttuuriperinnön merkityksestä. Hänen toimittama kirja muuten oli yksi konferenssikassin painavasta sisällöstä.

Ehkä odotetuimmat puhujat olivat kuitenkin kirjailija Orhan Pamuk ja taiteilija Christo. Videon kautta tervehdyksensä lähettäneen Pamukin puhe oli vaikuttava, etenkin kun hän puhui pienten museoiden merkityksestä suurten monumentaalisten museoiden sijaan. Hän kehotti museoihmisiä tarinoiden kerrontaan ja toteuttamaan omia vahvoja ideoita.

Christo, jota tuskin näki yleisön noustessa innostuneena ottamaan hänestä kuvia, kertoi omasta tuotannostaan. Milanon lähelle, Iseo-järvelle toteutettu Floating Piers –teos oli ollut saapumispäivänäni viimeistä kertaa esillä. Hieman harmitti, ettei sinne enää päässyt, sillä kuvien perusteella olisi ollut mieletön kokemus kävellä pitkin keltaista, kelluvaa tietä. No, kaikkea ei voi saada.

Christo ja luonnos Floating Piers –teokseen.

Avajaispuheiden jälkeen ehti tehdä pikaisen kierroksen messuosastolla, jossa oli tarjolla niin huipputeknologiaa näyttelykäyttöön, mm. virtuaalilaseja (juu, tuli kokeiltua ja tuntuivat toimivan) kuin kokoelmatyöhön liittyviä järjestelmiä. Kuolasin aivan upeita taideteosten säilytykseen tarkoitettuja ripustuskiskoja Art Storage Systems –osastolla. Sellaiset kuin saisi uuteen Mikkelin taidemuseoon…En tehnyt vielä diiliä firman kanssa.

Näyttelyt ja taidemuseoiden kokoelmat mielessä suunnistin ICFAn ja COMCOLin yhteissessioon, jossa mielenkiintoinen oli etenkin saksalaisen kuraattorin Stefanie Knollin esitelmä julkisen taideteoksen vaiheista yksityisen taidekokoelman kautta jälleen julkiseksi, osaksi taidemuseon kokoelmia. Esimerkkinä hänellä oli Baselissa sijainneen keskiaikaisen Kuolemantanssi-maalauksen varsin monivihahteiset vaiheet palasiksi tuhoamisesta yksityisten taidekeräilijöiden omistuksen kohteiksi ja lopulta monien etsintöjen kautta osaksi baselilaisen museon keskiaikakokoelmaa. Hän tähdensi esityksessään museoiden tärkeää tehtävää kulttuuriperinnön säilyttämisessä.

Stefanie Knoll

Illan kruunasi illanvietto hulppeassa Castello Sforzescossa, jossa pöydät notkuivat tarjottavaa ja linnan monet uumenet taideaarteita. Michelangelon Pietà, taiteilijan viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt teos, oli yksi vaikuttavimmista linnan taideteoksista.

Avajaisillanvieton juhlapaikka, Castello Sforzesco.

Viikko jatkui kiirehtiessä esityksistä toiseen, etenkin näyttely- ja kokoelma-asioihin liittyen. ICEEn esityksissä pohdittiin kiertonäyttelyiden muunneltavuutta eri näyttelypaikoissa ja ekologisesti järkevää liikuteltavuutta. Esimerkkitapauksina nimenomaan huippumuodista tehdyt näyttelyt. No sehän sopi! Ydinajatuksena muotia esittelevissä näyttelyissä tuntui olevan tarinankerronta; kuinka esitellä huippudesignerien tuotantoa yleisöä kiinnostavasti ja kerronnallisesti sortumatta näyteikkunasomistukseen.

Iltapäivän esityksistä ehdin vielä napata Memorial Lectures –session, jossa Bernice L. Murphyn esitys Palmyran arkeologisesti merkittävistä kohteista terrorismin kourissa toi jälleen esille kulttuuriperinnön vaalimisen koko kulttuurikentän asiana. Iltaohjelmaan kuului vielä opastettu kierros Milanon Duomossa, jossa mm. reliikkeihin liittyvät tarinat olivat mielikuvitusta kutkuttavia.

Yksi Duomon komeista lasimaalauksista.

Keskiviikon aamupäivän keynote-puheissa pohdittiin museoiden roolia yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti sekä painotettiin museoiden merkitystä uusien haasteiden, kuten maahanmuuton tuomien kysymysten edessä. Iltapäivällä sattui sitten floppivalinta. Riensin kuulemaan Karen Blixenin Keniassa sijaitsevasta kotimuseosta kertovaa esitystä, mutta se olikin peruttu. Esitys buddhalaisen temppelin taidekokoelmista olisi varmasti ollut mielenkiintoinen, mutta sen kuuntelemista hankaloitti kieliongelmat ja osittain venäjänkieliset (jota en hallitse) powerpoint –sivut. Lässähtänyttä tunnelmaa kompensoi illan konsertti Duomossa.

Asiaa täynnä olevien esitysten välissä ehti nauttia pikaiset lounashetket. Niin, ne olivat aika eeppisten lounaslaatikoiden varassa (katso kuva). Kulinaristisesta kokemuksesta ei voi nyt puhua, mutta ne olivat kyllä mainioita keskustelun avaajia pienissä lounaspöydissä. 

Lounaslaatikon yllätys.

Torstaita odotin todella kuumeisesti, sillä tuolloin olin varannut ajan Viimeiselle ehtoolliselle. Eikä mille tahansa, vaan itse Leonardo da Vincin maalauksen äärelle Santa Maria delle Grazieen. Taiteen tutkijan herkkä hetki, kun vihdoin pääsi silmätysten tuon taidehistorian merkkiteoksen kanssa. Kuten aina, mikään painokuva ei tee teokselle oikeutta.

Perjantaina oli ekskursiopäivä. Vaihtoehtoja oli jälleen useita, joista itse päädyin Piacenzan ja Parman retkeen, jossa tutustuttiin kolmeen renessanssilinnaan. Aloitimme Palazzo Farnesesta (rakentaminen aloitettu jo 1300-luvulla), joka sijaitsi aivan Piacenzan keskustassa. Oppaamme, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, kertoi palatsin historiasta ja siellä nykyisin olevista useista kokoelmista varsin ansiokkaasti. Täällä vietimmekin kaikista pisimmän aikaa, mikä sitten sotkikin aikataulumme moottoritien liikenneruuhkan lisäksi.

Barokin mahtipontista taidetta Palazzo Farnesen kokoelmista.

Seuraava linna oli puolen tunnin ajomatkan päässä Piacenzasta, Trebbia-joen varrella sijaitseva Castello di Rivalta. Niin ikään 1300-luvulla perustettu linna oli pysynyt rakentamisestaan lähtien saman Landi-suvun hallussa, joka oppaamme mukaan oli varsin harvinaista. Linna oli runsaine sisustuksineen häkellyttävä yhdistelmä renessanssia, rokokoota, barokkia ja 1800-luvun kertaustyylejä. Samanlaista tyylihässäkkää sisälsi myös viimeisenä kohteena ollut Sanvitalen linna Parman maakunnassa. Linnan yhtenä aarteena esiteltiin manierismin taiteilijan Parmigianinon maalaama fresco vuodelta 1523. Antiikin tarinoiden Diana-myyttiä kuvaava maalaus oli vastikään konservoitu ja se oli todella kaunis hohtavine ja kirkkaine väreineen. 

Castello di Rivalta Piacenzassa.

Viikko oli täynnä nähtävää, kuultavaa ja koettavaa. Konferenssin massiiviset järjestelyt oli hoidettu mallikkaasti (jos unohdetaan se lounas). Aina kun oli hiemankin kysymysmerkin näköinen, ystävällinen avustaja oli välittömästi auttamassa. Oli hienoa tavata uusia ihmisiä, niin kollegoita Suomesta kuin maailmaltakin. Monissa konferenssin esityksissä nousi esiin museoiden ja muidenkin kulttuurilaitosten tärkeä rooli niin monikulttuurisuuden, ymmärryksen kuin kantaa ottamisen puolesta että irtiottomisessa raskaasta organisaatiokeskeisyydestä.

Itselleni koin tärkeäksi sen, mitä kirjailija Orhan Pamuk sanoi avauspuheenvuorossaan, että pienillä museoilla on suuri merkitys. Koin, että vaikka ei ollakaan suuria kokoelmia tai kävijämääriä pyörittävä museo, on meidänkin oltava tänä päivänä aktiivinen myös kansainvälisesti. Taidemuseomme ei voi enää olla pelkästään omaan alueeseensa profiloituva ja siitä ammentava, vaan meidänkin on laajennettava toimintaamme kansainväliseen yhteistyöhön ja otettava se huomioon omassa näyttelytoiminnassa.

Konferenssi vahvisti uskoani siihen, että omalla työllä on merkitystä. Tämän ensimmäisen konferenssielämyksen perusteella tuli tunne, että kokemusten ja näkemysten jakaminen tällaisilla kansainvälisillä foorumeilla on tärkeä osa museotyötä. Seuraavaa, Kyoton konferenssia odotellessa.

Paula Hyvönen
Mikkelin taidemuseon amanuenssi