Matkaraportti: ICOM Nord kokoustaa Grönlannissa - Pohjoismaiden museohaasteet

Syys-lokakuun vaihteessa 2015 järjestettiin Grönlannin Nuukissa Pohjoismaiden ICOM-komiteoiden vuosittainen ICOM Nord -kokous, johon osallistuivat Suomen komitean puheenjohtaja Eero Ehanti sekä sihteeri Wiktoriina Hurskainen. Nord-kokousta ennen keskusteltiin Pohjoismaiden museohaasteisiin ja mahdollisuuksiin keskittyvässä konferenssissa (Culture across boundaries – Conference on museum challenges and possibilities for future Nordic collaboration) yhdessä Grönlannin museonjohtajien kanssa.

© Eero Ehanti

© Eero Ehanti

ICOMin eettiset säännöt grönlanniksi

ICOMin presidentti Hans-Martin Hinz avasi kolmipäiväisen konferenssin ilmaisemalla aidon kiinnostuksensa siihen miten paikalliset Grönlannissa käsittelevät aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöään. Hinz totesi syrjemmällä sijaitsevien alueiden osallistumisen ICOMin toimintaan olevan tärkeää ja toivovansa ettei kyseinen konferenssi jäisi ainoaksi.

Yksi suuri syy konferenssin järjestämiselle Grönlannissa oli ICOMin eettisten sääntöjen grönlanninkielisen ensikäännöksen julkaiseminen. Käännöksen rahoituksesta on vastannut Grönlannin kansallismuseo. Daniel Thorleifsen Grönlannin kansallismuseosta ja arkistosta totesi, että etiikkakoodiston kääntämisestä grönlannin kielelle oli keskusteltu jo vuonna 1992. Thorleifsen totesi rajallisen museohenkilökunnan olevan syy siihen, että Grönlanti on osa Tanskan ICOMia. Toiveena olisi kuitenkin oma kansallinen komitea, vaikka haasteena onkin hankala poliittinen tilanne ja hallinto.

© Eero Ehanti

Vinnie Nørskov Tanskan ICOMista kertoi pohjoismaisen yhteistyön alkaneen 70-luvulla. Tällä hetkellä ICOMin jäseniä Pohjoismaissa on noin 4000. ICOMin yleiskokous on järjestetty kolme kertaa pohjoisessa; Tukholmassa vuonna 1959, Kööpenhaminassa vuonna 1974 ja Norjan Stavangerissa vuonna 1995. Nørskov painotti vielä ICOMin toiminnan lujittavan muun muassa siteitä paikallisten ihmisten ja museoiden välillä sekä eri aloja edustavien museoiden välillä.

Ensimmäisen konferenssipäivän iltaa vietettiin Nuukin tanskalaisnorjalaisen perustajaisän, lähetyssaarnaaja Hans Egeden (1686 - 1758) oranssissa kotitalossa, joka on samalla Grönlannin vanhin rakennus.

© Eero Ehanti

Keskustelua museohaasteista

Toisena konferenssipäivänä kuultiin erilaisia, pääasiassa haasteisiin keskittyviä puheenvuoroja pohjoismaiden museokentältä.

Nivi Christensen Nuukin taidemuseosta kertoi Grönlannissa olevan kaksi taidemuseota (Ilulissat ja Nuuk). Nämä ovat yksityisiä taidekokoelmia ilman keräilyä koskevaa strategiaa. Christensen kertoi myös suunnitteluasteella olevasta ”Grönlannin kansallisesta taidegalleriasta”, jonka toteuttamiseen ei ole toistaiseksi löytynyt rahaa. Christensen totesi voimakkaassa puheenvuorossaan, että Grönlannin kansallismuseon vastuulla on grönlantilaisen taiteen kerääminen, mutta sitä ei ole kirjoitettu mihinkään. Christensenin puheenvuoro antoi vaikutelman, että museoalalla saa Grönlannissa jatkuvasti kyseenalaistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita ja samalla toimia pioneerina uusien käytäntöjen puolesta.

© Eero Ehanti

Grönlannin museoarkea

Bo Albrechtsen Grönlannin kansallismuseosta ja arkistosta kertoi Grönlannin museohistoriasta. Ensimmäinen museo perustettiin vuonna 1953 yksityisellä rahalla halusta dokumentoida ja säilyttää Grönlannin metsästykseen liittyvä kulttuurihistoria. Vuonna 1980 perustettiin Kansallismuseo kun Grönlanti sai itsehallinnon. Grönlannin 15 paikallismuseosta monissa on vain yksi työntekijä ja usein assistentti. Kansallismuseon näyttelytekstit ovat ainoastaan kahdella kielellä, grönlanniksi ja englanniksi. Tämä on poliittinen valinta, joka on saanut tanskalaisilta vierailijoilta negatiivista palautetta. Kansallismuseossa on esillä myös Qilakitsoqin alueelta löydetyt 1400-luvulta peräisin olevat neljä muumioitunutta ihmishahmoa. Vaikka muumiot ovatkin maailmankuulut, kävijän on itse löydettävä ne museosta. Museo on tässä halunnut varmistaa eettisen lähestymistavan ihmisjäänteiden esillepanoon liittyen.

© Eero Ehanti

Anne-Mette Olsvig Qasigiannguitin museosta totesi, että paikallismuseoiden haasteista keskustellaan paikallisella ja poliittisella tasolla. Monet museoista sijaitsevat vanhoissa rakennuksissa, joiden ylläpito on työlästä ja saavutettavuus ei välttämättä ole normien mukainen. Ilmasto sekä demografiset muutokset aiheuttavat myös haasteita. Pienet museoyksiköt toisaalta voivat toimia ketterämmin yhteisöjen kanssa.

© Eero Ehanti

Carl-Erik Holm itäisen Grönlannin Tasiilaqin museosta kertoi, että hallinnollisten muutosten vuoksi (18 kuntaa yhdistyivät neljäksi kunnaksi) monta työpaikkaa siirtyi pääkaupunki Nuukiin. Kunnan neljä museota jakavat 2,2 miljoonan Tanskan kruunun suuruisen budjetin vuosittain.

Grönlannissa kävijöitä museoihin houkuttelee tavallisten paikallisten ihmisten arkeen liittyvät arvot kuten isovanhempien valokuvat ja jouluisin joulukuusi. Ristiriitoja syntyy kun paikalliset asukkaat toivovat museoihin uudempaa historiaa, turistit taas vanhaa historiaa.

© Eero Ehanti

© Eero Ehanti

Hans-Martin Hinz totesi Grönlannin museoammattilaisten esitysten päätteeksi, että käsitys museosta on muuttunut. Museot eivät enää ole jonkin kulttuurin tai aikakauden kultakaudesta kertovia välineitä, vaan ne esittävät monesta eri näkökulmasta tapoja ymmärtää tämän päivän yhteiskuntaa.

ICOM Nord -kokous

ICOM Nord-kokouksessa Nuukin taidemuseossa vaihdettiin Pohjoismaiden ICOM-komiteoiden ja yleisestikin museo-alan ajankohtaisia kuulumisia. Ruotsissa useimmat valtio-omisteiset museot muuttuvat pääsymaksuttomiksi vuoden 2016 alussa. Samoin uusia museoita perustetaan vauhdilla, joista muun muassa vuonna 2016 avattava Ikea-museo. Islannissa taas on havaittavissa poliittista painetta museoiden yhdistämiseen. Kokouksessa päätettiin, että vuoden 2016 ICOM Nord -tapaaminen järjestetään Suomessa.

ICOM Nord-kokouksen yhteydessä tutustuttiin myös Grönlannin yliopistoon ja arkistoon. Arkisto vastaanottaa materiaalia kaikilta Grönlannin julkisilta ja toisinaan myös yksityisiltä tahoilta. Pitkäksi aikaa mieleen jäi kummittelemaan arkistossa kerrottu tosiasia; kaikki 1950-lukua vanhemmat arkistomateriaalit Etelä-Grönlannin alueelta tuhoutuivat kun Tanskan Titaniciksikin kutsuttu M/S Hans Hedtoft törmäsi jäävuoreen ja upposi neitsytmatkallaan Grönlannista Tanskaan vuonna 1959. Puoli mannerta ilman historiaa!


Eero Ehanti ja Wiktoriina Hurskainen

© Eero Ehanti

© Eero Ehanti

1. sääntö: Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä

Velvollisuuksia riittää, entä resursseja?

Loistavaa Museoetiikka 2.0 -julkaisua juhlistaakseni, ja jatkoksi Leena Paaskosken mainioon avauspostaukseen, pureudun ICOMin museotyön eettisistä säännöistä ensimmäiseen. Se kuuluu näin: "Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä". Pääotsikon alle kirjattu periaate asettaa museot vastuulliseksi aineellisesta ja aineettomasta luonnon- ja kulttuuriperinnöstä ja edellyttää hallintoelimien ja johtajien suojelevan ja edistävän tätä perintöä ja siihen kohdistettuja inhimillisiä, aineellisia ja taloudellisia voimavaroja.

Kun sääntöä lukee eteenpäin, hahmottuu epäkaupallinen instituutio, joka tukeutuu vankalle perustalle ja toimii johdonmukaisesti, pitkäjänteisesti ja ammattitaitoisesti yhteiskunnan asettamissa raameissa. Institutionaalisen aseman pitää olla kunnossa, kuten myös tilojen, joissa museo toimii ja kokoelmaansa vaalii ja esittelee. Rahoituksen turvaaminen on tärkeää, jota ohje aivan oikein korostaa samalla kuitenkin kehottaen varovaisuuteen. Tulolähteistä riippumatta museoiden pitää pystyä valvomaan näyttelyiden ja muun toiminnan sisältöjä ja riippumattomuutta. Henkilöstön on totta kai oltava ammattitaitoista.

Ylevää, vai mitä? Toisaalta myös varsin välttämätöntä, josta kertoo sekin, että pitkälti samat asiat on meillä kirjattu museolakiin valtionosuuden edellytyksinä.

Tämä ensimmäinen sääntö ei varmaankaan ole viitatuin kun arjen museoeettisistä kysymyksistä keskustellaan, mutta sen pohtiminen on tärkeää. Sääntöön kirjattujen asioiden pitäisi nimittäin muodostaa se kivijalka, jolle menestyksekäs museotyö rakentuu. Onko näin?

Ensinnä mieleeni nousee kysymyksiä velvollisuuksista, joita alussa siteerattu periaate museoiden niskaan rysäyttää. Melkoisen mittavia velvollisuuksia, mielestäni. Ovatko museot kategorisesti vastuussa kaikesta kulttuuriperinnöstä? Pitäisikö kuitenkin rajata hieman? Sillä eihän kaikki kulttuuriperintö saa museoiden huomiota, vaikka sitä ansaitsikin. Ensinnäkin kyse on valinnoista. Joku valitsee mitä vaalitaan kulttuuriperintönä tulevia sukupolvia varten ja, toivottavasti, omankin sukupolven hyödyksi ja iloksi. Toiseksi tosielämä tulee vastaan. Ei ole resursseja hoitaa niin sanotusti koko tonttia. Näin ollen ei voida mielestäni sanoa museoiden, tai muistiorganisaatioiden jos laajennetaan hieman näkökulmaan, olevan vastuussa koko kulttuuriperinnöstä, vaan vain siitä osasta kulttuuriperintöä, joka valitaan vaalittavaksi ja jonka vaaliminen on mahdollista. Jonkun pitää mahdollistaa museoprosessit. Jonkun pitää maksaa siitä että toimitilat ovat kunnossa, niissä työskentelee riittävästi osaavia ihmisiä ja niin edelleen.

Sääntö ohjeistaa johtajat ja hallintoelimet mahdollistamaan nämä asiat. Näin tietysti onkin. Riittävän korkealle kun katsotaan, vastuulliset löytyvät politiikasta ja ministeriötasolta, joiden piireissä monet museokenttäämme vaikuttavat ratkaisut tehdään. Mutta paljon vastuuta on organisaatioidenkin johdolla. Toiminnan edellytyksien varmistamiseksi on toimittava itse.

Tästä päästään toiseen kohtaan, johon haluan kiinnittää huomiota tästä ensimmäisestä säännöstä, nimittäin mainintaan museoiden epäkaupallisesta luonteesta. Sitä käsitellään tarkemmin sääntöjen myöhemmissä luvuissa ja sitä myöten, toivottavasti, tämän blogikirjoitussarjan myöhemmissä osissa. Kuitenkin tässäkin jo haluan lämmitellä herättämällä ajatuksia aihepiiristä. Kaupallisuuden pelko saattaa sitoa museoiden edellytyksiä toimintansa mahdollistamiseen. Ei kaupallisuus niin pahasta ole, vaan itse asiassa välttämätöntä näinä aikoina. Museot kilpailevat huomiosta muiden ajanviettotapojen kanssa, kuten Kimmo Levä on tuonut monesti esiin parissakin hiljattaisessa PS-blogipostauksessaan täällä ja täällä.

Kaupallista ajattelua ja osaamista tarvitaan tässä huomiokilpailussa. Huuli pyöreänä kuuntelin juuri amerikkalaisen museonjohtajan kertovan heidän rahankeruustaan, joka on tuottanut meikäläisestä näkökulmasta käsittämättömän paljon sekä sponsoreilta että yksityisiltä lahjoittajilta. Tietenkin, yhteiskunta on erilainen, eivätkä säännöstömme pykälät kiellä sponsorointia.  Mutta silti jotenkin kavahdan epäkaupallisuuteen rohkaisevaa sävyä. Voisiko sitä jotenkin muokata, jotta museoiden olisi helpompi toimia nyky-yhteiskunnan monesti talouden edellytyksin pyörivässä ympäristössä?

Tietysti tätä voidaan pitää saivarteluna ja säännön nykyistä muotoilua riittävänä, mutta mielestäni velvollisuuksia kannattaa ainakin pohtia, ettei vaan käy niin, että museo tai museotyöntekijä musertuu liiallisen velvollisuudentunteen uuvuttamana työtaakan mahdottomuuteen. Tai tarvittavat resurssit jäävät saavuttamatta kaupallisuuden pelosta.

Lopetan kärjistäen: pitäisikö museoiden tuntea velvollisuudentuntoa vain sellaisesta, mistä joku niille maksaa? Se joku voi olla valtio tai kunta, mutta myös jokin yksityinen toimija. Jälkimmäisten tavoittamiseksi tarvitaan rempseän kaupallista otetta, eikö vain?


Eero Ehanti
ICOM Suomen komitean hallituksen puheenjohtaja
Intendentti, Kansallismuseo

Matkaraportti: Kapkaupunki - Näyttelyvaihdon uudet markkinat, yleisöt ja näkökulmat

ICEEn (International Committee for Exhibitions and Exchange) Kapkaupungin konferenssista meille raportoi myös komitean puheenjohtaja Carina Jaatinen.

Vaikeaa historiaa, vaikuttavaa museotyötä ja toivoa yhteistyöstä

ICEE eli ICOMin näyttelyvaihtokomitea kokoontui vuonna 2015 Cape Townissa, Etelä Afrikassa. Isäntämaan valinnassa vaikutti mm. ICOMin vastuu maailmanjärjestönä toimia globaalisti ja tarjota kollegoille ympäri maailman mahdollisuus osallistua kansainvälisiin museoammattilaisten verkostoihin. Afrikkalaisia ICOMin toiminnassa on toistaiseksi vähän johtuen maanosan vaikeista olosuhteista ja yleisestä resurssien puutteesta. Etelä-Afrikassa museokenttä on kuitenkin vakiintunut (yli 400 museota) ja joukossa on vahvoja toimijoita, vaikka sielläkin resurssien puute leimaa etenkin julkisen sektorin toimintaa.

ICEE 2015 perhepotretti.
© Carina Jaatinen

ICOM Etelä-Afrikan kanssa yhteistyönä järjestetty konferenssi käsitti yhden päivän työpajan ja kolme varsinaista konferenssipäivää. Lisäksi ohjelmaan kuului ICEEn perinteinen Market Place of Exhibitions and Ideas, jossa kuultiin toistakymmentä lyhyttä esittelyä tällä hetkellä maailmaa kiertävistä tai suunnitteilla olevista näyttelyhankkeista. Konferenssissa vierailtiin myös yhdeksässä eri museokohteessa Kapkaupungissa ja sen lähistöllä.

Nelson Mandela vietti nyt museona toimivassa
Robben Islandin vankilassa 18 vuotta 27 vuoden vankeusajastaan.
© CJ

Yhteistyöstä toivoa tulevaisuuteen - kansallisesti ja kansainvälisesti

ICOM Etelä-Afrikan ja Etelä-Afrikan museoliiton yhteisesti isännöimän työpajan tavoitteena oli koota kansallisia museotoimijoita keskustelemaan näyttelyvaihdon merkityksestä ja edistämismahdollisuuksista Etelä-Afrikassa ja kansainvälisesti. Työpajassa oli kaksi pääpuheenvuoroa, joista toisessa esittelin ICEEn puheenjohtajana kansainvälisen verkostoitumisen mahdollisuuksia sekä kansainvälistä näyttelyvaihtoa ja sen merkitystä suomalaisen museon näkökulmasta. Toisessa key note –puheenvuorossa toimitusjohtaja Peter Elsaesser itävaltalaisesta MuseumsPartner –yrityksestä kertoi kiertonäyttelytoimintaan liittyvistä logistisista ja sopimuskäytäntöihin liittyvistä haasteista sekä kansainvälisten standardien merkityksestä riskien ennakoimisessa.

Etelä-afrikkalaiset museoviranomaiset ja -ammattilaiset esittelivät puheenvuoroissaan kansallisen museotoiminnan haasteita ja näkemyksiään näyttelytoimintaan liittyvistä tavoitteista ja ongelmista. Alustusten jälkeen oli laaja paneelikeskustelu, johon myös yleisö otti osaa. Niin puheenvuoroissa kuin keskustelussakin nousivat selkeästi esiin etelä-afrikkalaisten museoiden keskeiset ongelmat – erittäin niukat resurssit, museoiden vähäinen julkinen arvostus, laajojen kansanosien tavoittaminen ja hallitsijat, jotka eivät ymmärrä kulttuurin merkitystä ja arvoa yhteiskunnalle. Lääkkeeksi tilanteeseen nähtiin ennen kaikkea alueellisen ja kansallisen yhteistyön kehittäminen, voimien yhdistäminen ja kansainvälisiin verkostoihin osallistuminen – mahdollisuuksien mukaan.

Kulttuurityön haasteet epävakaassa yhteiskunnassa

Konferenssin ensimmäinen key note –puhuja Marilyn Martin, freelancer museo- ja kulttuurivaikuttaja ja kuraattori, toi esiin samoja haasteita kuin kollegansa työpajapäivänä, vain kriittisemmin. Martinin mukaan Etelä-Afrikassa haasteena ei ole vain rahan ja arvostuksen puute, vaan myös korruptoitunut politiikka ja hallinto, kulttuuriin liittyviä mielleyhtymiä ja museotoimintaa rasittava apartheid-ajan ja valkoisten historian leima, kansalaisyhteiskunnan väheksyminen ja kaupallisuuden kasvava vaikutus taide- ja kulttuurisektorilla. Martin on pitkään pyrkinyt vaikuttamaan julkisten taide- ja kulttuuri-instituutioiden puolesta ja kritisoi ankarasti nykytrendiä, jossa kaupallisten toimijoiden katsotaan voivan korvata julkisia palveluita.

Pienimuotoista mutta sitäkin vaikuttavampaa museotyötä

Huolimatta suurista haasteistaan etelä-afrikkalainen museotyö teki minuun suuren vaikutuksen. Erityisen innostavaa oli huomata, että siinä missä meillä länsimaissa päivän puheenaiheena on museoiden omien (kadotettujen tai uusien) yhteisöjen löytäminen, Kapkaupungissa näkemissäni museoissa museotoiminta oli aidosti yhteisölähtöistä ja yhteisöjään palvelevaa. Esittelen kaksi esimerkkiä.

Kapkaupungin keskustassa sijaitseva District Six museum perustettiin 1994 kunnioittamaan Kapkaupungin kuudennen kaupunginosan alueelta aikanaan pakkosiirroin poistetun mustan väestönosan muistoa. Minulle kävijänä oli häkellyttävää ymmärtää, kuinka äskettäin tämä kaikki oli tapahtunut. Yhtä häkellyttävää oli myös huomata, miten avoimesti ja vapautuneesti apartheidin ajan tuskallista perintöä voidaan tänä päivänä Etelä-Afrikan museoissa käsitellä. District Six museum on hieno esimerkki museosta, joka toimintaa ohjaa yhteisöllinen periaate: Me emme koskaan esittele historiaa, joka kertoo Teidän elämästänne – ilman Teitä.

Distrix Six museum on aidosti yhteisönsä muisti.
© CJ

Toinen konferenssiväkeen suuren vaikutuksen tehnyt museokohde oli pienimuotoinen Solms Delta Museum, viinitilan yhteyteen perustettu yksityinen museo. Viinitilan vuonna 2001 ostanut uusi omistaja halusi toteuttaa tilalla oikeudenmukaista ja reilua omistaja- ja työnantajapolitiikkaa. Osana uudistuksia hän halusi perustaa museon kertoakseen kävijöille tilan tarinan ja kunnioittaakseen mustan työväestön roolia ja osaa viinitilan toiminnassa ja historiassa. Museon kuraattori käytti käsitettä ”slow violence” kuvatakseen olosuhteita, joissa musta työväestö tilalla eli vuosisatojen ajan. Apartheidin näkökulmasta ristiriitaista ja peiteltyä oli se tosiasia, että valkoiset maahanmuuttajat ottivat vuosisatojen aikana usein mustia vaimoja, joten monissa suvuissa verenperinnössä on sekä alkuperäisväestön että uudisasukkaiden jälkiä. Yhteisöään kunnioittavassa museossa oppaina toimivat mm. nuoret, joiden perheet olivat kuuluneet tai kuuluivat tilan työväestöön. Tämä museo osoittaakin, että huolimatta suurista yhteiskunnallisista haasteista ja historian taakasta, mustan ja valkoisen väestönosan on mahdollista löytää sovinnollinen rinnakkaiselo, jossa vallitsee keskinäinen kunnioitus ja arvostus.

Solms Delta museoon kuuluu minimaalinen musiikkimuseo.
© CJ

Solms Delta museon soittimet ovat kävijöiden kokeiltavissa.
© CJ

Inspiraatiota avoimesta kulttuurista

Vaikka konferenssimme aiheena oli näyttelyvaihto, saimme myös muistutuksen digitaalisen vallankumouksen ilosanomasta museoille. Hollannin Rijksmuseumin johtaja Wim Pijbes, joka oli konferenssin toinen key note –puhuja, esitteli inspiroivasti Rijksmuseumin strategiaa, jonka avainkäsitteitä ovat avoimuus, luovuus ja jakaminen. Rijksmuseum on antanut vapaaseen käyttöön yli 200 000 korkearesoluutioista kuvaa kokoelmansa teoksista. Mitä kokoelmien avaaminen ja jakaminen avoimeen käyttöön voi tuottaa, siitä voitte katsoa yhden hilpeän esimerkin täältä.

Rijksmuseum on myös perustanut palvelun, jossa voi ilmaiseksi käydä luomassa omia kuvakokoelmia ja käyttää niitä luovasti ja vapaasti omiin tarkoitusperiin – myös kaupallisiin. Rijksmuseum palkitsee vuosittain studiossa jaetut innovatiivisimmat kokeilut ja sovellukset – tästä voit katsoa viime vuoden palkinnon saajat. Niin paljon kuin Pijbesin esitys herättikin ihastusta, kokoelmien digitalisointi ja avaaminen on Etelä-Afrikan museoiden todellisuudessa toistaiseksi vain kaukainen haave.

Kansainvälisen näyttelyvaihdon monet kasvot

Konferenssin puheenvuorot heijastivat kokonaisuudessaan hyvin kansainvälisen näyttelyvaihtotoiminnan nykyistä luonnetta. Museoiden lisäksi kiertonäyttelyitä tuottavat kasvavassa määrin yksityiset yritykset yhteistyössä museoiden kanssa. Yrityksissäkin on eroja – on niitä, jotka tuntevat ja ymmärtävät museotoiminnan luonnetta hyvin ja joiden toiminta perustuu tiiviisiin ja luottamuksellisiin kumppanuussuhteisiin. Niissä hankkeissa museot antavat hankkeisiin kokoelmiaan ja tietojaan, ja yritys vastaa näyttelytuotannosta, sopimusliikenteestä ja logistiikasta. Kumpikin osapuoli voi olla osaltaan rahoittamassa toimintaa.

Sitten on kasvava joukko yrityksiä, joiden tausta on tapahtumatuotannoissa, ja joiden näkökulmasta näyttelyt ovat konsertteihin ja vaikkapa monster auto –esityksiin rinnastettavia tapahtumia. Nämä yritykset kierrättävät maailmalla block buster –näyttelyitä, joiden aiheet liikkuvat dinosauruksista Star Warsiin ja muumioista Harry Potteriin. Kaupalliset toimijat ovat kasvavassa määrin museoiden tärkeitä kumppaneita, mutta kun markkinoille tulee uusia, museoalaa tuntemattomia toimijoita, on syytä olla erityisen tarkkana mm. eettisten kysymysten suhteen.

Tämä todellisuus ei kuitenkaan kosketa käytännössä lainkaan Etelä-Afrikan museoita – jos ei kosketa juuri suomalaisiakaan museoita. Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostavaa olikin, että Etelä-Afrikkalaisten museoiden toiveet pienimuotoisesta näyttely-yhteistyöstä, yhteistyönäyttelyistä, kokoelmalainoista ja asiantuntijavaihdosta kuulostavat juuri sellaiselta yhteistyöltä, joka sopisi monille suomalaisillekin museoille. Olen mielelläni välittämässä kontakteja Etelä-Afrikan suuntaan, mikäli joku on kiinnostunut tarkemmin yhteistyön mahdollisuuksista.

Vasemmalla ICEEn hallituksesta Antonio Rodriguez ja Anne-Marie Raymond,
keskellä komitean pj ja oikealla kaksi ICEEn matka-apurahan saajista
Chinwe Abara Nigeriasta ja Balthazar Kiboga Tansaniasta.
© CJ

Komitean puheenjohtajana minulle oli erityisen tärkeää, että konferenssi onnistui kaiken kaikkiaan erinomaisesti ja sai paljon kiitosta osanottajilta sekä paikan päällä, että jälkeenpäin laaditussa osanottajakyselyssä. Konferenssin puheenvuorot, tarkempi ohjelma sekä pian myös palautekyselyn tulokset löytyvät konferenssin nettisivuilta täältä.


Carina Jaatinen
Näyttelypäällikkö
Espoon kaupunginmuseo