Velvollisuuksia riittää, entä resursseja?
Loistavaa Museoetiikka 2.0 -julkaisua juhlistaakseni, ja jatkoksi Leena Paaskosken mainioon avauspostaukseen, pureudun ICOMin museotyön eettisistä säännöistä ensimmäiseen. Se kuuluu näin: "Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä". Pääotsikon alle kirjattu periaate asettaa museot vastuulliseksi aineellisesta ja aineettomasta luonnon- ja kulttuuriperinnöstä ja edellyttää hallintoelimien ja johtajien suojelevan ja edistävän tätä perintöä ja siihen kohdistettuja inhimillisiä, aineellisia ja taloudellisia voimavaroja.
Kun sääntöä lukee eteenpäin, hahmottuu epäkaupallinen instituutio, joka tukeutuu vankalle perustalle ja toimii johdonmukaisesti, pitkäjänteisesti ja ammattitaitoisesti yhteiskunnan asettamissa raameissa. Institutionaalisen aseman pitää olla kunnossa, kuten myös tilojen, joissa museo toimii ja kokoelmaansa vaalii ja esittelee. Rahoituksen turvaaminen on tärkeää, jota ohje aivan oikein korostaa samalla kuitenkin kehottaen varovaisuuteen. Tulolähteistä riippumatta museoiden pitää pystyä valvomaan näyttelyiden ja muun toiminnan sisältöjä ja riippumattomuutta. Henkilöstön on totta kai oltava ammattitaitoista.
Ylevää, vai mitä? Toisaalta myös varsin välttämätöntä, josta kertoo sekin, että pitkälti samat asiat on meillä kirjattu museolakiin valtionosuuden edellytyksinä.
Tämä ensimmäinen sääntö ei varmaankaan ole viitatuin kun arjen museoeettisistä kysymyksistä keskustellaan, mutta sen pohtiminen on tärkeää. Sääntöön kirjattujen asioiden pitäisi nimittäin muodostaa se kivijalka, jolle menestyksekäs museotyö rakentuu. Onko näin?
Ensinnä mieleeni nousee kysymyksiä velvollisuuksista, joita alussa siteerattu periaate museoiden niskaan rysäyttää. Melkoisen mittavia velvollisuuksia, mielestäni. Ovatko museot kategorisesti vastuussa kaikesta kulttuuriperinnöstä? Pitäisikö kuitenkin rajata hieman? Sillä eihän kaikki kulttuuriperintö saa museoiden huomiota, vaikka sitä ansaitsikin. Ensinnäkin kyse on valinnoista. Joku valitsee mitä vaalitaan kulttuuriperintönä tulevia sukupolvia varten ja, toivottavasti, omankin sukupolven hyödyksi ja iloksi. Toiseksi tosielämä tulee vastaan. Ei ole resursseja hoitaa niin sanotusti koko tonttia. Näin ollen ei voida mielestäni sanoa museoiden, tai muistiorganisaatioiden jos laajennetaan hieman näkökulmaan, olevan vastuussa koko kulttuuriperinnöstä, vaan vain siitä osasta kulttuuriperintöä, joka valitaan vaalittavaksi ja jonka vaaliminen on mahdollista. Jonkun pitää mahdollistaa museoprosessit. Jonkun pitää maksaa siitä että toimitilat ovat kunnossa, niissä työskentelee riittävästi osaavia ihmisiä ja niin edelleen.
Sääntö ohjeistaa johtajat ja hallintoelimet mahdollistamaan nämä asiat. Näin tietysti onkin. Riittävän korkealle kun katsotaan, vastuulliset löytyvät politiikasta ja ministeriötasolta, joiden piireissä monet museokenttäämme vaikuttavat ratkaisut tehdään. Mutta paljon vastuuta on organisaatioidenkin johdolla. Toiminnan edellytyksien varmistamiseksi on toimittava itse.
Tästä päästään toiseen kohtaan, johon haluan kiinnittää huomiota tästä ensimmäisestä säännöstä, nimittäin mainintaan museoiden epäkaupallisesta luonteesta. Sitä käsitellään tarkemmin sääntöjen myöhemmissä luvuissa ja sitä myöten, toivottavasti, tämän blogikirjoitussarjan myöhemmissä osissa. Kuitenkin tässäkin jo haluan lämmitellä herättämällä ajatuksia aihepiiristä. Kaupallisuuden pelko saattaa sitoa museoiden edellytyksiä toimintansa mahdollistamiseen. Ei kaupallisuus niin pahasta ole, vaan itse asiassa välttämätöntä näinä aikoina. Museot kilpailevat huomiosta muiden ajanviettotapojen kanssa, kuten Kimmo Levä on tuonut monesti esiin parissakin hiljattaisessa PS-blogipostauksessaan täällä ja täällä.
Kaupallista ajattelua ja osaamista tarvitaan tässä huomiokilpailussa. Huuli pyöreänä kuuntelin juuri amerikkalaisen museonjohtajan kertovan heidän rahankeruustaan, joka on tuottanut meikäläisestä näkökulmasta käsittämättömän paljon sekä sponsoreilta että yksityisiltä lahjoittajilta. Tietenkin, yhteiskunta on erilainen, eivätkä säännöstömme pykälät kiellä sponsorointia. Mutta silti jotenkin kavahdan epäkaupallisuuteen rohkaisevaa sävyä. Voisiko sitä jotenkin muokata, jotta museoiden olisi helpompi toimia nyky-yhteiskunnan monesti talouden edellytyksin pyörivässä ympäristössä?
Tietysti tätä voidaan pitää saivarteluna ja säännön nykyistä muotoilua riittävänä, mutta mielestäni velvollisuuksia kannattaa ainakin pohtia, ettei vaan käy niin, että museo tai museotyöntekijä musertuu liiallisen velvollisuudentunteen uuvuttamana työtaakan mahdottomuuteen. Tai tarvittavat resurssit jäävät saavuttamatta kaupallisuuden pelosta.
Lopetan kärjistäen: pitäisikö museoiden tuntea velvollisuudentuntoa vain sellaisesta, mistä joku niille maksaa? Se joku voi olla valtio tai kunta, mutta myös jokin yksityinen toimija. Jälkimmäisten tavoittamiseksi tarvitaan rempseän kaupallista otetta, eikö vain?
Eero Ehanti
ICOM Suomen komitean hallituksen puheenjohtaja
Intendentti, Kansallismuseo
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Epäkaupallisuus ei kuulosta kovin tuoreelta, vaikka sanalla ilmeisesti viitataan ainakin riippumattomuuteen, ja toisaalta luultavasti kokoelmien pysyvään luonteeseen. Kuten kirjoituksessa todetaan museoiden resurssit ovat rajalliset ja ainakin osa kulttuuriperintökohteista tulee siirtymään jonkun muun tahon ylläpidettäväksi. Paljon kohteita on jo säätiöiden, yritysten ja yhdistysten omistuksessa.Olisiko tässä mahdollisuus Eeron peräänkuuluttamaan rempseään kaupalliseen otteeseen? Museoilla on valtavasti kulttuuriperintöön liittyvää erityisosaamista. Tätä osaamista voitaisiin paketoida ja myydä.
VastaaPoistaKoko kulttuuriperinnön (tai edes museoihin valitun osan) säilyttämisestä, tulkitsemisesta ja edistämisestä museot eivät käsittääkseni onneksi ole yksin vastuussa, koska perustuslain mukaan vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Siis myös museoissa olevan kulttuuriperinnön. Jipii! Miten saisimme kaikki miljoonat vastuunkantajat yhteistyöhön kanssamme? Uskon muuten, että kiinnostusta siihen on, kunhan avaamme moninaisia väyliä tehdä ja osallistua. Peter van Menschin mukaan yhteisöllisyys on 2000-luvun museoalan suurimpia trendejä. Siinä on valtavasti mahdollisuuksia ja uskon että museoala on kypsä uudenlaiseen tekemiseen ja ajatteluun. Ja tähän eettisten sääntöjen pykälät 4 ja 6 kehottavatkin - jatketaanpa keskustelua kun päästään sinne asti.
VastaaPoistaKollegan kanssa intouduttiin tänään, taas, museologiseen keskusteluun ja liippaa se tätäkin aihetta. Katsotaan saanko miten muotoiltua tähän. Tajunnanvirtana jatkona Leenan pohdintaan: hoidamme ja suojelemme työksemme museoissa olevaa kulttuuriperintöä, mutta omimmeko sen samalla liikaa itsellemme? Jos ja kun kulttuuriperintö kuuluu kaikille, mikseivät asiakkaat, museoiden ystävät tms kiinnostuneet tahot voisi osallistaa aktiivisemmin kokoelmien konkreettiseen hoitoon, tutkimiseen ja esittämiseen? Meidän arjen museotyöhön, joka tapahtuu suurelta yleisöltä usein piilossa, kulissien takana. Tällaisia projekteja on toki tehtykin, mutta pitäisikö tehdä vielä enemmän? Pidämmekö itse liian tiukasti kiinni oikeudestamme ja samalla velvollisuudestamme toimia kokelmien kanssa? Onko se meiltä museoammattilaisilta pois, jos "ulkopuoliset" osallistuvat töidemme tekoon?
VastaaPoistaEtiikka vs. resurssit. Nythän Kansalliskirjaston johtaja kieltäytyy osallistumasta Helsingin yliopiston yt-prosessiin vedoten siihen, että kulttuuriperinnön säilyttämisen turvaaminen on ensisijainen hyvä. Tämä on hieno ele, ja on kiinnostavaa nähdä, mihin se johtaa. Etiikka on paljon puhetta ja yleviä ajatuksia (toki myös eettistä toimintaa arjessa, en vähättele sitä), nyt punnitaan ihan oikeasti sitä, mikä arvo kulttuuriperinnön säilyttämisellä on.
VastaaPoista