Tekeekö museosi tutkimusta?
ICOMin eettisten sääntöjen kohta kolme muistuttaa, että "museoilla on primaariaineistoa uuden tiedon saamiseksi ja välittämiseksi". Meidän velvollisuutemme on huolehtia, että kokoelmia tutkitaan ja että niistä huolehditaan. Kokoelmien ja niihin sisältyvän tiedon tulisi myös olla kaikkien saatavissa.
Säännöt ottavat kantaa aineiston hankkimiseen, analysointiin ja kunnioittavaan käsittelyyn. Ne pohtivat henkilökunnan oikeuksia tehdyn tutkimuksen tuloksiin ja kehottavat asiantuntijuuden jakamiseen ja muiden asiantuntemuksen kunnioittamiseen. Säännöt kehottavat myös yhteistyöhön muiden kulttuuriperintöä keräävien instituutioiden kanssa.
Tutkimus kietoutuu monen muun asian tavoin kokoelmapolitiikkaan. ICOMin eettiset säännöt edellyttävät, että kokoelmien arvo tutkimusmateriaalina tunnistetaan selvästi museoiden kokoelmapolitiikassa. Kokoelmapolitiikasta pitää myös käydä ilmi, että se pohjautuu museon alkuperäiseen perustehtävään. Asiakirja ei saisi olla riippuvainen kulloinkin pinnalla olevista museomaailman trendeistä.
Miten tämä toteutuu sinun museossasi?
Tutkijan vai museon intressi? Tutkija on usein individualisti, jonka mielenkiinnon kohteita ohjaavat omat ideat enemmän kuin työnantajan strategiat. Kuinka kauas oman museon perustehtävästä tutkimusaiheet oikeastaan voivat irrota? Missä kulkee työntekijän oikeuksien ja velvollisuuksien välinen raja? Entä kuinka kauan tutkija voi hillota aineistoa joskus ehkä toteutuvaa tutkimuskäyttöä varten?
Uskallammeko kertoa keskeneräisestä?
Kenen totuuksia ja tarinoita museokokoelmien tutkimus nostaa esiin ja vahvistaa? Saako kokoelmien ja kokoelmatutkimuksen avulla haastaa vallitsevia totuuksia ja valta-asetelmia? Uskallammeko? Entä muuttuvat totuudet? Tieteellinen tieto on luonteeltaan karttuvaa ja itseään korjaavaa. Tunnistammeko nykyhetkessä olennaisen tiedon ja osaammeko jakaa sitä muille? Ohjaako rahoitus tutkimusaiheiden valintaa? Millä periaatteella julkaisemme aineistoa Finnassa?
Kokoelmien kartuttaminen. Tarkistammeko aina kokoelmien uusien kartuntojen taustat riittävän huolellisesti? Entä miten keräämämme tieto välittyy museoammattilaisten seuraavalle sukupolvelle? Keräämmekö tietoa itseämme varten vai palvelemmeko kulttuuriperinnön kokonaisuuden karttumista? Tätä kautta tutkimus liittyy kokoelmien kokonaisuuteen. Eettinen kartuttaminen tuottaa laadukkaita kokoelmia, joiden kartunnan periaatteet ovat ymmärrettäviä myös heille, jotka tulevat jatkamaan meidän työtämme. Tämä liittyy minusta erityisesti nykydokumentointiin, mutta tietysti myös kaikkeen muuhun kartuntaan.
ICOMin eettiset säännöt eivät mainitse tutkimuspolitiikkaa museolle tarpeellisten asiakirjojen joukossa. Tarvitseeko sellaista kaikilla ollakaan – jokainen harkitkoon sitä itse. Selvää lienee kuitenkin, että kaikkien museoiden pitää pohtia sitä, mitä tutkimus oman museon kohdalla tarkoittaa.
Museoammattilaisen koulutukseen sisältyy ymmärrys akateemisen tutkimusprosessin eri vaiheista. Olisi hyödyllistä määritellä sekä itselleen että muille, mihin kohtiin prosessia oman museon tutkimustyö sijoittuu. Tiedon tuottaminen ja sen avaaminen yleisölle, myös akateemiselle yleisölle, on tärkeä osa sekä tutkimusprosessia että museotyötä. Yhteistyö akateemisten instituutioiden kanssa kartuttaa sekin yhteistä ymmärrystä kulttuuriperinnöstä eikä museoiden tarvitse tehdä kaikkea työtä itse. Mallia voi katsoa vaikka Espoon kaupunginmuseon vastavalmistuneesta tutkimus- ja julkaisupolitiikasta.
Minna Sarantola-Weiss
ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen
Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö
Tutkimus ja museot on tärkeä ja aivan liian vähän käsitelty aihe. Museoissa olemme tottuneet vähättelemään tekemisiämme tässä suhteessa. Sen sijaan että edelleen korostaisimme ettemme syystä tai toisesta tee mitään "oikeaa" tutkimusta, meidän tulisi sisäistää ajatus, että tutkimus sisältyy - tai että sen ainakin tulisi sisältyä - kaikkiin keskeisiin museoprosesseihin. Meidän pitäisi määritellä tutkimukselliset käsitteet museokontekstissa, edistää kaikenlaista tutkimusyhteistyötä, lisätä kokoelmien tutkimuskäyttöä ja markkinoida niitä tutkimusaineistoina. On terveellistä arvioida tuottamaansa metatietoa siitä näkökulmasta, palveleeko se kokoelmien käyttöä monitieteisen tutkimuksen lähteenä. Tutkimustsrategiat ja -politiikat olisivat niin ikään oikein tervetulleita ja onneksi muutamat ovat niitä laatineetkin.
VastaaPoistaItse pidän hieman ongelmallisena, jos tutkimukselle määritellään erillinen sisältö museokontekstissa, kuin mitä se on tutkimuksen ja tieteentekemisen ydinorganisaatiossa eli yliopistossa. Suuri osa museoiden toiminnassaan tekemästä selvitystyöstä ei ole tutkimusta tieteellisessä mielessä. Monet museoiden tutkijanimikkeellä toimivat henkilöt eivät ole tutkijakoulutettuja, vaikka ovat oman alansa johtavia erityisasiantuntijoita.
VastaaPoistaMuseoalan kohdalla erityinen ongelma tutkimuskäsitteen käytössä on siinä, että vaikka selvitystyö olisi syvällistä ja alan erityisasiantuntijan tekemää, sitä ei useinkaan raportoida siten, että se täyttäisi tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkistön. Hyvän tieteellisen käytännön mukaan: ”Tutkimus suunnitellaan ja toteutetaan ja siitä raportoidaan sekä siinä syntyneet tietoaineistot tallennetaan tieteelliselle tiedolle asetettujen vaatimusten edellyttämällä tavalla.” http://www.tenk.fi/fi/htk-ohje/hyva-tieteellinen-kaytanto
Nimenomaan tuo raportointi monasti puuttuu tai on puutteellista. Selvityksen tuloksia ei joko julkaista ollenkaan tai ne julkaistaan muodossa, jossa ne eivät voi tulla tiedeyhteisön arvioitaviksi: esimerkiksi kirjana tai esinetietueena, jossa ei ole lähdeviitteitä, tai pelkkänä näyttelynä ilman viittein varustettua näyttelyjulkaisua. Yritin tarkastella museoiden tutkimusjulkaisuja Museotilaston perusteella, mutta tilastoinnin kriteerit ovat sen verran puutteelliset, ettei lukujen perusteella ollut järkevää tehdä tarkempia johtopäätöksiä. Näyttää kuitenkin siltä, että tutkimusjulkaiseminen on yleisesti ottaen harvinaista, vaikka hienoja poikkeuksiakin löytyy.
Oleellista on kuitenkin, että jos selvitystyön tuloksia ei altisteta julkaisemalla (lähdeviitteiden kera) tiedeyhteisön arvioitavaksi (ja teoriassa kumottavaksi tai hyväksyttäväksi), ja ne eivät siten tule osaksi tieteellistä keskustelua, ei kyse ole tieteellisestä tutkimuksesta. Tätä tematiikkaa on hyvin summattu täällä (kasvatustieteilijöille mutta kyse on muidenkin tieteenalojen jakamista ihanteista): http://cc.oulu.fi/~epikkara/opetus/tuku1.htm#_Toc21320931 Tuossa Esa Pikkarainen ja Asko Karjalainen toteavat osuvasti: ”Tiede on ennenkaikkea kollektiivinen hanke: tieteellistä tutkimusta ei voi tehdä yksin vaan vain osallistumalla tiedeyhteisöön. – – Tieteellinen keskustelu muodostaa tieteellisen toiminnan ytimen.” Siksi on nähdäkseni ongelmallista, jos yliopistojen kouluttamat ja tieteelliseen ajatteluun perehdyttämät museoammattilaiset haluavat kaikesta huolimatta käyttää nimitystä ”tutkimus”, silloinkin kun tämä tärkeä vaatimus ei täyty. Olen yleisesti ottaen ollut huomaavinani tällaista pyrkimystä.
Ongelmat on kuitenkin tehty ratkaistaviksi: museoala voisi pohtia tutkimuksensa erityisluonnetta tarkemmin sekä parantaa tutkimusjulkaisemisen mahdollisuuksia ja julkaisujen tilastointia, kehittää yhteistyötä yliopistojen kanssa ja olla ylpeä siitä (varsinaisesta tieteellisestä) tutkimuksesta, jota sen piirissä jo nyt tehdään. Kuten edellä olen kuitenkin yrittänyt esittää, tutkimus-käsitteen laventaminen ei nähdäkseni ole oikea ratkaisu. Muuten yliopistojen ja museoiden jaettu käsitys tutkimuksen ja ehkäpä tiedonkin luonteesta menetetään.
Lisättäköön vielä hieman toisesta näkökulmasta eettisten sääntöjen kolmannen kohdan tematiikkaan, että tiedän henkilökohtaisesti, että museoiden vähäiset resurssit voivat muodostaa merkittävän esteen ulkopuolisten tahojen kaavailemalle museokokoelmien tieteelliselle tutkimukselle. Joskus Museotyön eettisten sääntöjen kohta 3.2. toteutuu siis vain vaivoin. Pyrimme kuitenkin parhaillaan Esinetutkimusverkosto Artefactan piirissä löytämään tähän ongelmaan jonkinlaisia ratkaisuja.
Filosofian tohtori, historiantutkija
Alex Snellman
Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattori, esinetutkimuksen vertaisarvioidun Artefactum-verkkojulkaisun päätoimittaja, Kansallismuseon opas 2002–2010 ja esinetutkija in spe.