Matkaraportti: Milano - Outi Järvinen

ICOMin raha- ja pankkimuseoiden komitean (International Committee for Money and Banking Museums, ICOMON) vuosikokous järjestettiin osana massiivista ICOMin yleiskokousta helteisessä Milanossa heinäkuussa. ICOMONin hallitus kokoontui samassa yhteydessä ainoaan vuosittaiseen tapaamiseensa. Milano oli mukana kilpailemassa jo vuoden 2013 kokousisännyydestä, mutta hävisi tuolloin melko selvin numeroin Rio de Janeirolle – siitä huolimatta (tai kenties juuri sen takia), että Italian kulttuuriministeriö oli lähettänyt muiden maiden ministeriöille paimenkirjeitä, joissa toivottiin, että ministeriöt patistaisivat maidensa ICOM-komiteoita antamaan äänensä Milanolle.

Avajaiset

Uudelleenjärjestelyjä hallituksessa

Täytyy myöntää, että ICOMONIN kokoontuessa ilmassa oli hieman haikeutta, kun valtaosa hallituksen jäsenistä oli lopullisesti erovuorossa. Kolme jäsentä jatkoi toiselle kolmivuotiskaudelle, ja sihteeri Eleni Zapiti siirtyi puheenjohtajan tehtäviin. Samassa yhteydessä pieneni myös hallituksen pääluku. Maantieteeseen ja museotyyppeihin perustuvasta edustuksesta luovuttiin, ja tavoitteena on kompaktimpi ja ketterämmin toimiva hallitus. Hallituksen verkkokokousten aikatauluttaminen ainakin helpottuu, kun ei tarvitse etsiä kompromissia Australian, Kiinan, Lähi-idän, Euroopan ja Etelä-Amerikan aikavyöhykkeiden välillä.

ICOMONin uusi hallitus

Tarkoitus kuitenkin on, että edustuksellisuus säilyy neuvoa-antavan komitean muodossa, ja sen jäsenet toimivat omissa verkostoissaan yhteyshenkilöinä. Muutos ehti jo aiheuttaa pientä nokittelua Aasian puolella, kun pitkään hallituksessa istunut Kiina ei olisi suvainnut Japanin nostamista Aasian edustajaksi. Nyt jäi hiukan epäselväksi, mihin asiassa päädyttiin. ICOMin seuraavan yleiskokoushan on Kiotossa, joten muutos olisi käytännön järjestelyjen kannalta toimiva. ICOMONilla on usein ollut yleiskokouksissakin oman alan yhteistyötaho, mutta Milanossa näin ei ollut, ja se näkyi. Järjestelyt jäivät täysin hallituksen harteille, mikä näkyi ajoittaisena kangerteluna ja sähläyksenä kun organisaattori puuttui. Yhteistyökuviot CIDOCin kanssa jäivät myös suunniteltua epämääräisemmiksi. Olin itse mukana ns. tieteellisessä järjestelytoimikunnassa ja kahlasin läpi esitelmäehdotukset, joita oli monentasoisia.

Numismatiikan kohtalo

Myös omana kohtalonani oli väistyä hallitustyöstä, eikä tilannetta tehnyt helpommaksi viime talvena Museoviraston yt-neuvottelujen tuloksena kohtalokseni koitunut irtisanominen. Osallistumiseni tulee varmasti jatkossa olemaan lähinnä satunnaista, ja vuosien varrella kehittyneet suhteet kollegoihin lakastuvat. Tilanne on tosin tuttu monelle ICOMONin aktiiville, eikä uuden hallituksenkaan voi varsinaisesti sanoa olevan museotyön substanssin ytimessä. Numismaattisen museotoiminnan näivettyminen on ollut selvästi nähtävillä jo pidempään, mutta vauhti näyttää viime vuosina kiihtyneen niin, että kohta voi jo alkaa puhua alasajosta. Sen sijaan, että museoissa panostettaisiin sekä yksilön kokemuksiin liittyviä että universaaleja sisältöjä tarjoavan numismaattisen aineiston hyödyntämiseen, käännetään sille yhä useammin selkä. Vaatimaton ja vaikeasti avautuva jää helposti kaiken suuren ja mahtavan jalkoihin.

Orpojen kokoelmien ongelma on jo tiedostettu ainakin Britanniassa jossa Henry Flynn British Museumista pitää yllä yhteistyöverkostoa  ja kiertää kouluttamassa museoiden henkilökuntaa numismaattisen aineiston käsittelyssä, luetteloinnissa ja esillepanossa. Henry piti nyt viime vuoden kokouksessa pitämänsä alustuksen jatkoksi eräänlaisen esimerkkityöpajan – tuttua asiaa pitkään numismaattisissa kokoelmissa työskennelleille, mutta varmasti hyödyllistä niille, joille numismatiikka on vieraampi alue. Toiminnalla pyritään turvaamaan se, että aineistot pysyisivät edes jotenkuten tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden käytettävissä, silloin kun niitä joudutaan hoitamaan ilman asiantuntemusta. Aina näin ei käy. Esimerkkinä Henry mainitsi Manchesterin museon, josta eläkkeelle jäänyt (entinen ICOMON-aktiivi) Keith Sudgen toimi jonkun aikaa vapaaehtoisena kokoelma-asiantuntijana, mutta on ilmeisesti hiljattain vetäytynyt toiminnasta – eivätkä kokoelmat ole enää saavutettavissa.

Mitä jäi käteen?

Tämänkertainen ICOMONin kokous oli sisällöllisesti kenties köykäisin niistä, johon olen osallistunut. Tämä oli jo etukäteen arvattavissa – yleiskokouksen teema Museums and cultural landscapes ei ole numismaattisten museoiden sisältöjen kannalta ehkä kaikkein relevantein teema. Keskustelua kuitenkin syntyi. Puhuttiin mm. tietokannoista ja niiden soveltuvuudesta numismaattisen aineiston tarpeisiin – eräänlainen ikuisuusaihe alalla. Useat kollegat taistelevat samojen ongelmien parissa kuin mitä Musketti tarjoaa käyttäjälleen. Numismaattisella alalla olisi tärkeätä, että aineistot olisivat kansainvälisesti käytettävissä niin, että aineistojen erityispiirteiden sekä alan tutkimuksen kannalta olennaiset tiedot toimisivat hakukriteereinä. Erilaisia projekteja onkin meneillään, mutta resursseja niiden eteenpäin viemiseen tuntuu olevan vaikeata saada. Vapaaehtoisia ja opiskelijoita käytetään paikoin ilmaisena työvoimana, mikä on monen mielestä eettisesti arveluttava ratkaisu.

Päättäjäistungosta

Kuvat ja teksti:

Outi Järvinen, amanuenssi

Suomen kansallismuseo, rahakammio

Matkaraportti: Milano - Elina Holopainen

Tiedettä, taidetta ja teknologiaa - ICOM yleiskonferenssi Milanossa 3.-9.7.2016

Konferenssin teemana oli ”Cultural Landscapes”, kulttuurimaisemat monikossa korostaen aiheen monimuotoisuutta. Tapahtuman koko - yli 3500 osallistujaa kautta maailman - ja sisällön määrä yllättivät ensikertalaisen täysin. Konferenssiohjelma pursuili kiinnostavista esitelmistä, keynote –puheista, paneelikeskusteluista, komiteoiden tapaamisista, ekskursioista ja iltaohjelmasta. Ongelmana oli ainoastaan valinnan vaikeus.

Orhan Pamukin avajaispäivän videokeynotea en lennoltani ehtinyt kuulemaan, mutta kuten odottaa sopii, sen sisältö jäi elämään keskusteluissa konferenssin aikana ja sen jälkeen. Pamukin mielestä museoiden tulisi olla pieniä ja tarinallisia, edustaa valtioiden ja kansakuntien sijaan yksilöitä – ja toimia ilman valtioiden rahoitusta. Kritiikkinsä Pamuk kohdisti erityisesti Aasiaan, jossa on meneillään isoja valtiollisia museohankkeita. Näistä komeista uudisrakennuksista, ”valtioiden temppeleistä”, nähtiinkin esimerkkejä komiteoiden esitelmissä. Kritiikin aihetta Pamukille löytynee myös Euroopasta, jossa on merkkejä valtioiden kasvavasta pyrkimyksestä vaikuttaa museoiden sisältöihin.

Myös Euroopan pakolaiskriisi oli läsnä konferenssissa, jossa kuultiin erinomainen paneelikeskustelu museoiden sosiaalisesta roolista suhteessa siirtolaisuuteen. Lampedusan saaren pormestari, ihmisoikeuksien puolestapuhujana tunnettu Giusi Nicolini piti koskettavan puheenvuoron. Saaren museoilla on kriisin kohtaamisessa aktiivinen rooli. David Fleming peräänkuulutti museoiden aktiivisuutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjinä ja asennevaikuttajina. Marlen Moulioun mukaan museoiden on otettava kantaa ja autettava ihmisiä ymmärtämään, että siirtolaisuus ja ihmisten liikkuminen ovat luonnollinen osa ihmisyyttä.  Myös Suomen museoiden kokoelmissa on monta kertomatonta tarinaa siirtolaisuudesta. Aiheen nykyhetken tallennukseen ei Suomessa ole laajemmin ryhdytty. Esimerkiksi Lampedusan arkeologinen museo on alkanut tallentaa siirtolaisuuteen liittyvää esineistöä.

CIMUSET –komitean konferenssissa kulttuurimaisemaa käsiteltiin suhteessa tieteeseen, teknologiaan ja teollisuuteen. Toinen konferenssipäivä oli omistettu digitaalisuudelle, joka ei ole enää uusi ilmiö. Digitalisaation tallentaminen jälkipolville on melkoinen haaste museoille. Voimme tallentaa esineitä ja digitaalisia laitteita, mutta kuinka tallentaa ja esittää aineetonta digitaalista kulttuuria ja vuorovaikutusta. Näitä haasteita museonäyttelyissä käsittelivät Johanna Vähäpesola Tekniikan museosta ja Tilly Blyth Science Museumista Lontoosta.  Päivän aikana kuultiin myös Kajsa Hartigia Nordiska Museetista, joka oli suosikkipuhujani Tako Nord -seminaarissa viime talvena. Hartig kertoi ilosanomaa yleisöään osallistavasta museosta, jossa digitaalisuus läpäisee kaikki toiminnot – ja sai kaiken kuulostamaan helpolta toteuttaa.

Konferenssiviikkoon mahtui toki myös kevyempää ohjelmaa retkien ja iltatilaisuuksien muodossa. CIMUSETin retkellä pääsimme tutustumaan paikalliseen teolliseen kulttuurimaisemaan, Crespi d’Addan tehdaskylään ja toiminnassa olevaan yli satavuotiaaseen Taccanin vesivoimalaan. Milanossa sijaitseva Museoscienza, jossa on todella laajat ja monipuoliset näyttelyt, kutsui konferenssivieraat yleisölle avoimeen ”Cult Night” –tapahtumaansa. Yleisöä piisasi ruuhkaksi asti ja yömyöhään jatkuville tanssi- ja musiikkiesityksille museon rautatiepaviljonki antoi komeat puitteet. Tapahtuman ja yleisön seuraaminen oli sangen mielenkiintoista, koska isojen museotapahtumien järjestäminen on minulle tuttua puuhaa.

CIMUSET vierailulla Taccanin vesivoimalassa

Museoscienza, Milano

ICOM –konferenssin perinteisiin kuuluu ekskursiopäivä valinnaiseen kohteeseen. Vaihtoehtoja riitti ja tässäkin valinnanvaikeus oli ongelmana. Halusin nähdä ihanan Firenzen ja valitsin päiväretken, jossa tutustuttiin kaupungin tiedemuseoihin ja Medicien mielettömiin tiedekokoelmiin. Milanosta Firenzeen hurautettiin parissa tunnissa suurnopeusjunalla, 300 km/h. Päivän aikana tutustuttiin vanhoihin ja varsin perinteisiin näyttelyihin.  Jopa uusitussa Museo Galileossa tekniset laitteet oli sijoitettu kronologis-typologisesti kauniisti valaistuihin vitriineihin. Museon pohjakerroksesta, erillään kokoelmista, löytyi pieni interaktiivinen opetustila. Italian museoissa näyttelyiden keskiössä ovat pitkään olleet kokoelmat, mutta kävijän kokemus alkaa pikkuhiljaa saada enemmän huomiota.

Museo Galileo, Firenze

Antoisa viikko, jonka jälkeen oli paljon sulateltavaa. Ymmärsin myös jotakin Italialle tyypillistä: tiede, taide ja teknologia kulkevat käsi kädessä. Suomalaisessa kulttuurissa ne tuntuvat olevan kummallisen etäällä toisistaan – mutta eihän meillä olekaan Leonardoa.

CIMUSETin uusi hallitus, sihteerinä Johanna Vähäpesola

Kuva ja teksti: Elina Holopainen

Matkaraportti: Milano - Maija Ekosaari

MUSEORAKKAUTTA MILANOSSA

Milanon triennaalin jälkeen ulkomaiset kollegat muistivat poikkeuksetta siellä järjestetystä CIDOC2016 -konferenssista kaksi asiaa: MuseumLove ja Being nice to people —kirjoitan siis teillekin niistä. CIDOCilla oli Milanossa neljä päivää ohjelmaa lähes koko ajan kolmessa rinnakkaisessa sessiossa. Sunnuntaina 3.7.2016 viisi työryhmää piti työkokouksiaan ja maanantaista keskiviikkoon ohjelma vaihteli projektiesittelyistä ja työpajoista tieteellisiin papereihin. Torstain (7.7.2017) konferenssi järjestettiin Torinossa yhteistyössä kaupungin, yliopiston ja usean museon kanssa. Täältä löytyy Milanon ohjelma ja Torinon ohjelma.

CIDOCin työskentely on usein tiukkatahtista, mutta kollegoja tsempataan ja tapaamisissa on rutkasti huumoria mukana. Halusimme italialaiset nuoret vapaaehtoiset täysilla mukaan ja tuntemaan itsensä osaksi CIDOC familyä. Erottuakseen *meidän* konferenssiavustajiksemme, kaikki saivat jo sunnuntaina Suomen museoliiton pääsihteerin henkilökohtaisesti perille tuomat I love museums -kengännauhat, koska heillä oli  lupa käyttää vain virallista T- paitaa. Kengännauhoihin pukukoodi ei kuitenkaan puuttunut. Niistä tuli kovaa valuuttaa kansainvälisissä museopiireissä!

Museorakkautta Milanossa

Avajaisissa maanantaina esiteltiin laajasti CIDOCin tekemää työtä. CIDOC CRM -käsitemalli on taustalla monessa Suomessa(kin) käytettävässä kokoelmahallintajärjestelmässä ja CIDOC CRM:ään perustuva LIDO -tiedonsiirtoformaatti mahdollistaa museoaineiston siirtämisen mm. Finnaan ja Europeanaan. Komitean  yleistajuisin kontribuutio on parisivuinen Statement of principles of museum documentation, jonka Milanossa kokoontunut ICOMin Executive Committee hyväksyi sisällytettäksi ICOMin eettistä ohjeistoa tukevaan ”työkalupakkiin”.

Maanantaina oli avajaisten jälkeen useita lyhyitä esittelysessioita, joihin CIDOCin kaksitoista eri työryhmää toivottivat tervetulleeksi kaikki uudet tulokkaat ja aiheesta kiinnostuneet. Annan mielelläni lisätietoja työryhmistä ellet halua ottaa suoraan yhteyttä kiinnostavan ryhmän puheenjohtajaan (yhteystiedot löytyvät työryhmän www-sivulta).

Tiistain sessioissa päästiin maanantain introista syventymään sekä teknisiin että museaalisiin teemoihin. Itse vedin kahden kollegan kanssa museonjohtajille ja kokoelmien vastaaville tarkoitetun työpajan How to Capitalize on Museum Documentation?. Keskustelimme tavoista, joilla museot voivat vähentää dokumentoinnin kuluja, parantaa tiedon laatua ja hyödyntää olemassa olevaa tietoa. Pienissä ryhmissä mietimme, millaisia tietoaarteita museoissamme on kätkettynä ja miten ne voisivat hyödyttää useampia ja miten heikkoudet voi kääntää mahdollisuuksiksi. Työpajan punaisena lankana oli, että pienilläkin parannuksilla ja muutoksilla voi saada positiivisia tuloksia. Lyhyiden alustusten jälkeen ratkottiin pulmia. Keskustelu polveili välillä villisti mutta eri kulttuurien ja käsitteiden törmäytys toimi mainiosti: ihmiset tutustuivat toisiinsa ja löysivat kumppaneita, joiden kanssa jatkaa keskustelua konferenssin jälkeenkin.

Itselleni tärkeä havainto oli että kansainvälisessä porukassa kannattaa jakaa ideoita ja haastaa ihmisten ajattelutapoja, mutta liian tarkoista suosituksista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Toimintaympäristöt ja rahoitusmallit eri maissa ja kulttuureissa ovat niin erilaisia, että jossakin toimiva best practice aiheuttaa vain hämmennystä toisaalla.

Työpajassamme oli vieraana mainio Christian Greco Torinon Egyptiläisestä museosta, joka on
monille suomalaiskollegoille tuttu aikaisemmasta työpaikastaan Leidenista, Hollanista. Hän painotti tietojen avaamisen ja jakamisen tärkeyttä. Kuten Suomessa Italiassakin käydään paraikaa kiivasta keskustelua kulttuuridatan saatavuudesta, avoimuudesta, avaamisen reunaehdoista ja resursseista, joita työhön tarvitaan. Christian haastoi nimenomaan museoiden asiantuntijoita ja kokoelmista vastaavia uskaltamaan. Hänen mukaansa liian mukaan vanhakantaiset asenteet ovat esteenä sille, että avaamisen esteitä ja mahdollisuuksia alettaisiin tutkia. Tilaisuuden jälkeen kuulin häneltä miten mukava oli osallistua vilkkaaseen ajatustenvaihtoon kollegojen kanssa jo session aikana—yleensähän sille jää aikaa vai kahvipaussilla—eikä vain puhua tai kuunnella. Onnistuimme tärkeässä tavoitteessamme!

… JA MUKAVIA IHMISIÄ TORINOSSA

Ilman Annalisa Bessoa Torinon retkestä ei olisi tullut mitään!

Torstaiselle Torinon-reissulle lähti mukaan 80 osallistujaa eli miltei yhtä monta kuin oli virallisesti ilmoittautunut (92) mukaan CIDOCin ohjelmaan. Triennaalikonferenssissa  oli noin kolmannes tavallisen CIDOC -konferenssin osallistujista. Oli outoa, että isäntämaan edustus, joka usein saattaa nousta lähes puoleen osallistujista, puuttui tänä vuonna lähes täysin. Onneksi CIDOCilla oli varta vasten järjestetty treffit piemontelaisten museoammattilaisten kanssa Torinossa. Siellä isäntäväkeä oli paikalla nelisenkymmentä henkeä meitä vastaanottamassa.

Päivän aikana sain mahdollisuuden esitellä myös suomalaista museotyötä. Pirjo Hamari Museovirastosta oli vieraanani sessiossa, jossa aiheena oli yhteistyö museoiden kesken. TAKO-projekti kiinnosti kansainvälistä yleisöä niin valtavasti, että siitä keskusteltiin miltei tunti. Älkää siis @takoverkosto:ssa ihmetelkö, jos saatte yhteydenottoja tuntemattomilta.

Kollegani CIDOCin hallituksesta, Jonathan Whitson-Cloud, joka oli kehitellyt päivän teeman Documentation is an attitude, viritti yleisön lyhyellä ja palavalla puheenvuorollaan Dokumentoinnin luonteesta. Hänen omansa ja muutama lainattu teesi olivat hittejä sosiaalisessa mediassa.

• Museo, jossa ei ole hoidettu dokumentointia, on romukauppa.
• Dokumentointi on kiinni asenteesta.
• Dokumentointi ei tarkoita että kaikki tieto pitää survoa johonkin tietokantaan.  
• Dokumentointi on museossa olevan muistamisen arvoisen tiedon tallentamista sellaisella tavalla, että se voidaan ja että se kannattaa palauttaa mieliin. Ja tietysti kannattaa olla mukava ihmisille.

  

  Dokumentoinnin määritelmä Jonathanin mukaan

Etenkin tuo viimeinen, näennäisen asiaankuulumaton kohta, ”being nice to people”, herätti paljon keskustelua, mutta Jonathanin perustelu on mielestäni ihan nappiin:

The being nice to people line was about recognising that organising data is only one strand in organising knowledge, that organising the knowledge in people is as important, or more important, and that being nice to people is the best way of organising what they know.

Kun museoissa dokumentoidaan kokoelmia, kirjoitetun tiedon ja datan tallentaminen ja järjestäminen on luonnollisesti tärkeää. Yhtä tärkeää, tai ehkä tärkeämpääkin on saada talteen ja välitettyä edelleen ihmisillä oleva hiljainen tieto. Tämä onnistuu vain hyvässä ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Joten ollaan reiluja työtovereita, kysellään, jaetaan ja rikastetaan tietoa yhdessä, unohtamatta antaa kunniaa sille, jolle se kuuluu.

Kirjoittaja vuoden parhaiden vapaaehtoisten kanssa

Osa konferenssin esityksistä löytyy jo CIDOCin arkistosta, ja niitä lisätään sitä mukaa, kun puheenjohtajat ja osallistujat toimittavat niitä editorillemme.

Kuvia ja tarinoita aiheen tiimoilta löytyy lisää twitteristä @CidocEvents #CIDOC2016 (myös #MuseumDocumentation ) ja facebookista CIDOCEvents-sivulta.

Kuvat ja teksti: Maija Ekosaari.

Museotyön vastuista ja etuoikeuksista

Tämänvuotiset Museoalan teemapäivät edustivat samaa korkeaa laatua kuin edellisvuotiset, jolloin saimme muun muassa nauttia Michael Edsonin näkemyksistä museoalan pimeästä energiasta eli siitä valtavasta näkymättömästä potentiaalista, jonka yleisö ja yhteisöt meille tarjoavat jos vaan osaamme heittää aineistomme ja ideamme heidän hyödynnettäväkseen. Tällä kertaa saman tyyppisestä teemasta, yhteisöjen sitouttamisesta samalla kun keskittyy vain olennaisimpiin vahvuuksiinsa hyljäten kaiken epäolennaisen, puhui Jasper Visser, jonka puheenvuoro täytti odotukset, jotka kuulemani edellispuheenvuoron perusteella osasin sille asettaa, ainakin mitä tulee puhutun ja visuaalisen annin sujuvuuteen ja hienouteen. Ajatuksiani edellisestä kohtaamisesta Visserin kanssa ja vertailua Edsonin ajatuksiin kirjoitin tänne.

Viisaita ajattelijoita, vaikkakin minua mietityttää kovasti tuo yhteisöjen osallistaminen, jonka tärkeyttä molemmat kovasti korostavat. Ehkei aina ole mahdollista eikä edes toivottavaa sitouttaa yhteisöjä niin valtavasti. Hehän saattavat odottaa meidän museoammattilaisten kertovan heille mikä on olennaista kulttuuriperinnössä ja museoissa. Meillä on valtaa, suurta sellaista, siihen mikä kulttuuriperinnöksi lasketaan, kuka siitä pääsee nauttimaan ja millä tavoin se tapahtuu. Tämä on etuoikeus, jota kannattaa käyttää harkiten; se on valtaa, joka on hyväksi oikein annosteltuna ja suunnattuna. Se on myös museoammattilaisen velvollisuus, mielestäni, koska yleisöllä tosiaan on lupa odottaa meiltä oikein valittuja, hyvin tutkittuja ja tulkittuja sisältöjä ja tuotoksia.

Tästä päästään museon määritelmään, josta puhui muun muassa Museoviraston pääjohtajan Juhani Kostet Teemapäivien avaussanoissa heittäessään pallon ICOMin suuntaan kyseisen määritelmän uudistamiseksi. Sitä päädyimme ex-tempore pohtimaan lavan reunalle hieman myöhemmin. Emmekö tiedä, mikä museo on tai mikä on sellaisen tehtävä? Mielestäni tämä ei rajoitu vain museon määritelmään vaan laajemminkin koko professiomme perustuksiin.

Onnekseni sain tilaisuuden asettua lavalle seuraavana päivänä osana vallan mainiota Museoalan seitsemän kuolemansyntiä -keskustelua pohtimaan synneistä keveintä, eli himoa. Siihen sidoin vallanhimon, kiertäen myös vastuiden ja velvollisuuksien himoitsemisen kautta. Olen sitä mieltä, että jostain syystä me museoammattilaiset päädymme musertumaan sellaisten vastuiden ja velvollisuuksien alle, joita emme mitenkään pysty täyttämään. Ne voivat olla vastuita kokoelmista, joita on vaan yksinkertaisesti liikaa, tai velvollisuuksia yhteisöjä tai tulevia sukupolvia kohtaan, joiden kiinnostuksen tasosta meillä ei voi olla tietoa. Tämä johtaa paitsi ylivoimaiseen riittämättömyyden tunteeseen, jollainen on haaste jokaiselle työssään puurtavalle ihmiselle, myös ylivarovaisuuteen ratkaisujen suhteen ja hedelmättömään varmisteluun, jotta ei vain tehtäisi virheitä tai vaikka suututettaisi jotakin yhteisöä.

Vastuiden painolasti niskassa Varsovan kuninkaanlinnassa. Kuva: Eero Ehanti

Syitä on varmaankin monia, mutta osansa lienee näillä ammattimme perustuksilla, kuten esimerkiksi mainituilla museoiden määritelmällä ja museoiden eettisillä ohjeilla. Ehkä lainsäädännölläkin ja kansainvälisten järjestöjen, kuten Unescon, yleissopimuksilla ja muilla meitä sitovilla dokumenteillakin on roolinsa siinä, että me jotenkin päädymme tuntemaan ylenpalttista vastuuntuntoa. (Vai päädymmekö? Voihan tämä on vain oma tuntemukseni…)

Omien vahvuuksien tunnistaminen ja niihin keskittyminen. Siitä Visser puhui eikä todellakaan ollut väärässä. Museoiden vahvuudet liittyvät tarinoihin, mielestäni. Museoissa on avaimia yhteisöjen olennaisiin tarinoihin, sellaisiin joita Yuval Noah Harari mainiossa "Sapiens - ihmisen lyhyt historia" -kirjassaan mainitsee lajimme olennaiseksi piirteeksi ja syyksi siihen, että juuri Homo Sapiens menestyi eikä vaikkapa fyysisesti vahvempi Neanderthalin ihminen. Yhteisten tarinoiden luominen ja sellaisiin uskominen on avain yhteisöjen syntyyn. Museoiden kokoelmissa on esineitä, joita jotka avaavat tarinoita  kuin lehmuksenkukkateehen kastettu Madeleineleivos ikään. Siinä on museoiden vahvuus, samoin kuin asiantuntijuudessa kokoelmiin ja kohteisiin liittyen. Tätä kautta syntyy mainitsemani valta määritellä mitkä ovat niitä kohteita ja tarinoita, jotka säilytetään ja jaetaan yleisölle. Sen pitäisi olla myös etuoikeus ja ylpeydenaihe, jonka voimalla varmistetaan paikka olennaisena yhteiskunnallisena toimijana. Se vaatii kokoelmien käyttöä - loistavia näyttelyitä ja kaikenlaista kokoelmien ja tiedon avaamista ja jakamista.

Mutta kyllä museoiden on lunastettava paikkansa yhteiskunnassa. Osittain se tulee itseisarvoisesti lakisääteisten tehtävien kautta, mutta ei se tänä päivänä riitä. Tästä tulee haaste museon määritelmän uudistamiseksi, kuten myös eettisten ohjeiden päivittämiseksi. Nykyisellään nämä mielestäni asettavat meille mahdottomia vastuita ja jopa hankaloittavat toimintaa tämän päivän tilanteessa, jossa museoiden ja museoammattilaistenkin pitää tottua tyytymään riittävään tasoon täydellisesti säilytetyn, tutkitun, tulkitun ja toteutetun sijaan. Talouden kieltä on opeteltava puhumaan rahoituksen varmistamiseksi ja elämysteollisuuteen on heittäydyttävä kilpailemaan paikasta auringossa. Eihän se helppoa ole. Liiallinen vastuuntunto ja täydellisyydentavoittelu ei auta, vaan pitää omaksua itsevarmuutta toimia alueilla, jotka eivät ole niitä mukavimpia perinteisestä museonäkökulmasta. Toisaalta pitää olla rutkasti itseluottamusta omien vahvuuksien käyttämiseen. Meillä on kokoelmat ja tietoa, jota muilla ei ole. Tätä pitää pystyä käyttämään, kyselemättä ja anteeksipyytelemättä.

Museomäärittely jatkukoon. Katsotaan mitä Pariisin pääkonttorimme saa aikaiseksi työstäessään tätä niin tärkeää ja selvästi vaikutusvaltaistakin määritelmää.

Eero Ehanti

Matkaraportti: Milano - Hannele Lehtonen

Uusia ideoita toimintaan ja kulttuurimaisemaan etsimässä

Kuvat ja teksti: Hannele Lehtonen

Huh mikä konferenssi! Ei pelkästään siksi, että paikalla oli reilut 3000 museoalan ihmistä, ja että Milano on aivan upea kaupunki tai että hellettä riitti. Vaan siksi, että seminaarin ohjelma oli hengästyttävän runsas, ja että pää tekee vielä viikkojen jälkeenkin töitä kaiken uuden omaksumiseen ja benchmarkaamiseen omalle museolle.

Luentoja, luentoja ja luentoja

Saavuin Milanon konferenssikeskukseen maanantaina 4.7. juuri sopivasti avajaisseremonian keynote-luennoille, joista ensimmäisen piti kirjailija Ohran Pamuk. Pamuk oli asian ytimessä kehottamalla museoita kertomaan tarinoita ihmisistä, ihmisten arkipäivästä nykypäivän ihmisille. Toisen varsin inspiroivan keynote-luennon piti taiteilija Christo, jossa ei arkipäiväisyydestä ollut tietoakaan. Hänen luentonsa korosti rohkeutta tehdä jotain sellaista mikä ei ole mahdollista – mutta kuitenkin on. Hänen viimeisin teoksensa ”Floating piers” Pohjois-Italiassa Iseo-järvellä herätti paljon keskustelua tänä kesänä.

Ohjelman tarjonnan suuren määrän takia, rajasin osallistumiseni pääasiassa kahteen sessioon: marketing and public relations (MPR) ja regional museums (ICR). MPR –luennoissa korostettiin tarinan merkitystä, korostettiin muistoja, mielikuvia ja nostalgiaa. Tarinat voidaan tuoda mihin tahansa - taideteoksiin, esineisiin, rakennuksiin. Kuitenkin tarinankerronnassakin pitää miettiä kohderyhmät eli kenelle tarinaa kerrotaan ja miten se kullekin kohderyhmälle kerrotaan. Erityisen inspiroiva luento tähän oli Rijks Museumin edustajalla.

Esityksissä korosteltiin myös tapahtumien merkitystä. Näyttelyihin, mutta myös museon perustehtäviin tulee liittää erilaisia tapahtumia, yleisöluentoja, workshopeja, konsertteja eli yleisö haluaa tietää aiheesta enemmän tai kokea erilaisia teemoja eri tavalla, eri aisteilla. Rijks Museumissa, jossa vuonna 2015 järjestettiin melkein 600 tapahtumaa (huh!), on mietitty hyvin tarkkaan kohderyhmät, joille tapahtumat kohdennetaan. Heille tapahtumatoiminnan kultainen kolmio on tässä: Connection / Collection / Cooperation

Tapahtumatuotannon kultainen kolmio

Kulttuurimaisema oli konferenssin teemana. Tähän teemaan liittyviä esityksiä sai kyllä noukkia ohjelmasta erikseen eri sessioista. Onnistuin kuitenkin bongaamaan muutaman. Erityisen mielenkiintoinen oli Carol Scottin esitys kultuurimaisemasta ja kulttuurisesta muistista. Kulttuurimaisema määritellään alueeksi, jolla on tärkeä historiallinen, kulttuurinen tai esteettinen arvo. Kulttuurinen muisti taas on jokin tapahtuma, asia tai maisema, jonka haluamme muistaa, mutta se miten sen muistamme on jokaiselle erilainen. Kulttuurinen muisti tapahtuu aina museoiden ulkopuolella – se on aina omakohtainen kokemus. Museot antavat tulkintoja, jotka yrittävät olla objektiivisia, mutta jos kuunnellaan kulttuurista muistia, tarinat saavat aivan toisenlaisen sisällön ja näkökulman. Esitys sai minut miettimään sitä, onko museoiden tarjoama tieto ja tarina aina objektiivista… Ja miksi sen täytyisi aina sitä olla? Saako museo ”kohahduttaa”?

Kulttuurinen muisti

ICR:n esityksistä erityisesti mieleen jäivät paikallismuseoiden erikoistuminen johonkin alueelliseen erikoisuuteen tai tunnusmerkkiin. Itse olen jo pitkään mielessäni, ja yhä useammin myös äänekkäästi, kritisoinut joka niemessä ja notkelmassa olevia toistensa kaltaisia kotiseutumuseoita, joissa jokaisessa on samat kirnut ja juustomuotit esillä. Entäpä jos kotiseutumuseot alkaisivatkin miettiä toimintaansa siitä lähtökohdasta, että mikä on juuri heidän kunnan / alueen erikoispiirre, erikoisruoka tai taito, mitä ei muualla ole ja tekisivät museon siitä? Näin on tehty esim. Saksassa ja homma toimii! Paikallismuseoiden esitelmissä tuli myös sama asia kuin MPR:ssäkin esille, että oheistapahtumat ovat toiminnan nykypäivää ja markkinoinnissa sosiaalinen media on keskeisessä asemassa – ja myös edullisin tapa markkinoida.

Iltaohjelmaa ja museovierailuja

Iltaohjelmaa oli joka illalle eri museoissa. Itse osallistuin muutamaan. Avajaisjuhlallisuudet järjestettiin 1400-luvun Castello Sforzescossa – upea miljöö, hieno ohjelma. Ilta päättyi linnan pihalla pidettyyn konserttiin auringon laskiessa. Tiistai-illan ohjelmassa oli tutustuminen tiede- ja tekniikkamuseoon (National Museum of Science ja Tehnology Leonardo da Vinci), jossa oli avoimet ovet paitsi konferenssiin osallistujille myös muille. Todella mielenkiintoinen paikka. Suosittelen! Keskiviikkona kävin tutustumassa Milanon arkeologisessa museossa ja Santa Maria delle Grazie kirkossa katsomassa Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Kokemus oli melkein pyhä. Itse teos oli upea – hienompi kuin kuvissa. Valaistus, hiljaisuus ja tilan viileys teki kokemuksesta todella syvän. Rauhoittuminen teoksen edessä oli täydellistä mindfulnessia keskellä kiireistä konferenssia. Keskiviikkona oli myös pohjoismaisten komiteoiden vastaanotto Plazzo Stellinessä, jossa tapasin tuttuja ja sain uusia tuttavuuksia. Illan päätti vielä hieno konsertti Milanon tuomiokirkossa.

Retkeilyä

Osallistuin dokumentation CIDOC –ryhmän retkelle Torinoon. Ajatuksenani oli kuunnella enemmänkin CIDOCin esityksiä, mutta aikaa vaan ei ollut. Tämä retki kuitenkin antoi tietoa siitä, missä nyt dokumentoinnin osalta mennään ja mihin suuntaan ollaan menossa. Meillä oli erittäin hieno opastettu kierros Musei Realin Palazzo Realeen – myös sellaisiin huoneisiin, johon suuri yleisö ei pääse.

Torinon seminaaripaikka

Toinen retki, johon osallistuin oli kokopäiväretki Lunigianan alueeseen, mikä sijaitsee Toscanan länsiosassa, vuoristoalueella Pisan ja Genovan puolivälissä. Lunigianan alue on turisteille vielä vieras, mutta alueen tavoitteena on lisätä turismia tulevina vuosina järjestämällä teemallisia kierroksia, vaellusmatkoja jne. Alue on kyllä vierailemisen arvoinen - pala kauneinta Italiaa! Vierailimme Pontremolin pikkukaupungissa, jossa vanha keskusta monine kirkkoineen, pienine kujineen ja aukioineen oli todella viehättävä. Kaupunkia vartioi vuoren rinteellä oleva Piagnaron linna 1000-luvulta. Linnassa oli Statue Stelle –museo, jossa esillä ovat kivestä veistetyt ihmishahmot pronssikaudelta. Nautimme lounaan linnan puutarhassa oliivipuiden alla. Lounas käsitti alueen perinneruokia ja viinejä. Täältä matka jatkui yksityisen omistuksessa olevaan keskiaikaiseen linnaan Castiglione del Terziere, jota ympäröi pieni ”linnakylä” ja viimeisenä vierailimme pienessä Bagnonen kaupungissa, joka on keskiaikainen ja erittäin hyvin säilynyt. Kaupungin torilta oli upea näkymä vuoristoon ja Terzieren kylään ja linnaan.

Retki herätti paljon ajatuksia erityisesti kulttuurimaisemasta ja sen suojelusta. Tuntuu, että italialaisilla kulttuurimaiseman suojelu on verissä – historiahan on läsnä kokoajan. Maisema otetaan huomioon uutta suunniteltaessa ja rakentaessa. Kulttuurimaisemaa, sen historiaa ja yksityiskohtia kunnioitetaan ja arvostetaan. Retkemme opas sanoikin minulle, kun asiaa hänelle ääneen pohdin, että he hengittävät historiaa ja elävät sitä pienestä pitäen. Siksi sitä on helppoa arvostaa. Voi kun meilläkin päästäisiin tähän…

Retkipäivä Lunigianassa

Takaisin Suomessa

Milanon viikosta inspiroituneena olemme alkaneet omassa museossamme entistä tarkemmin miettiä kohderyhmiä ja miten kukin kohderyhmä tavoitetaan. Kohderyhmäajattelu on viety läpi koko toimintakenttäämme. Olemme tehneet oivalluksia ja huomanneet, että viestintää tulee tarkentaa ja osittain jopa muuttaa näiden ajatusten pohjalta. Asia, jota olen myös pitkää itse miettinyt, on museon tavoitettavuus. Miksi museot ovat avoinna arkisin päivisin, vaikka se vapaa-aika, jonka käytöstä kukin museo kilpailee on useimmiten ilta-aika ja viikonloput. Me koitamme nyt kääntää tätä pitämällä museota avoinna iltaisin ja viikonloppuisin, niin että yksittäisillä ihmisillä ja perheillä on mahdollisuus tulla museoon ja järjestämällä opastuksia sekä tapahtumia aikoina, jolloin ihmisillä on vapaa-aikaa. Aloitamme pienestä, mutta toivottavasti tämä alkaa tuottaa tulosta. Taistelu vapaa-ajan viettotavoista on kovaa, mutta sinnikkäästi tapahtumia järjestämällä, tekemällä kuukausittain – aina kuukauden samana viikonloppuna - ohjelmallista teemapäivää eri kohderyhmille kohdennettuna, olen vakuuttunut, että tunnettuvuus lisääntyy ja saamme uusia tyytyväisiä museoasiakkaita. Ei siis mikään turha konferenssireissu!

Matkaraportti: Milano - Leena Lehtinen

Sukkuloijan konffamuistot ICOM Milanosta

Kuvat ja teksti: Leena Lehtinen

Milanon yleiskokous oli osaltani toinen ICOMin yleiskokous, edellinen oli Wienin kokous 2007 johon minulla oli ainoa vertailupohja. Olin ennen juhannuksena alkanutta Ranskan-Italian matkaani tutkinut pikaisesti konferenssin nettisivuilta löytyvän massiivisen ohjelman ja alustavasti merkinnyt kiinnostavia sessioita joita olikin yllin kyllin. Olin ilmoittautunut oman komiteani ICMAHin ohjelmiin mutta pidin sitä aika vaatimattomana joten oli jo keväällä tehnyt päätöksen olla salista saliin kiitävä sukkuloija. Saatuani ohjelmakirjan sunnuntaina 3.7. käteeni, aloitin sen tarkemman selailun ja totesin pian että likimain kaiken haluaisin hotkaista.

Sunnuntai-iltana sessio-valintojen tekeminen tuntui suorastaan ahdistavalta joten hyppäsin junaan ja lähdin tutustumaan Bergamon nähtävyyksiin. Silloin en tiennyt, että päädyinkin todistamaan Guiness’in maailmanennätystä ”maailman pisintä halausketjua”. Se oli katkaissut liikenteen ja bussiyhteydet vuoren päällä olevaan vanhaan kaupunkiin nähtävyyksineen mutta Piazza Vecchia hieno Santa Maria Maggiore -kirkko tuli kuitenkin nähtyä ja tietenkin tämän kilometrejä kiemurrellut halausketju.

Maanantai olikin hienojen avajaisten jälkeen täyttä työtä. Avajaiset olivat perinteiset mutta sekä Orhan Pamukin videoitu esitys ja paikan päälle tulleen monumentaalitaiteilija Christon puheenvuorot olivat avajaisten kohokohtia. Muita pääpuhujia en viikon aikana päässyt kuuntelemaan mikä vähän harmitti jälkeenpäin. Itselleni päällimmäisenä muistikuvana tuosta viikosta olivat jatkuvat valinnat jotka oli myös suhteutettava ajankäyttöön ja isossa konferenssikeskuksessa paikasta toiseen siirtymiseen ja luentosalin etsimiseen. Konferenssin aikaan en myöskään tavannut kuin ohimennen pari suomalaista, mutta tähän siteeraan hotellissani asunutta konferenssimme iranilaisedustajaa joka totesi ”että iranilaisia voin aina tavata Iranissa, täällä tapaan muita!”.

Laskin nyt jälkeenpäin konferenssiohjelman englanninkielisiltä sivuilta, että kaikkiaan oli tarjolla maanantaista keskiviikkoon yhteensä 96 sivua ohjelmaa ja joka sivulla oli vajaa kymmenen sessiota tai puhetta. Selvää on, että meillä kaikilla on omat erikoisalamme ja kiinnostuksen kohteet. Omat valintani liikkuvat linjalla arkeologia, aineeton perinne, etiikka ja ”traumaattinen historia” sekä muutama poiminta AVICOMin sessioista ja muutama muistakin otsikon perusteella. Etukäteen valittuna mukana oli Rooman valtakunnan rajaa Reinillä käsittelevän seminaari 6.7. Museomessut ehdin kiertää juoksujeni lomassa.

Osallistuin myös kaikkiin iltaohjelmiin ja kävin katsomassa konferenssivieraiden käynnillä Leonardon vaikuttavaa ”Viimeistä ehtoollista”. Yhtenä iltakokemuksena jäi mieliin se kun vahingossa eksyin ensimmäisenä iltana Castello Sforzesco’ssa henkilöstön ja vapaaehtoisten notkuviin tarjoilupöytiin suojatulla sisäpihalla.

Castello Sforzesco’ssa vapaaehtoisten illanvietossa kuokkavieraana.

Samassa ryhmässä Viimeistä ehtoollista oli katsomassa myös Nepalin delegaaatio.

Olin ilmoittautunut torstaina ICMAHin Trenton matkalle joka peruttiin pitkän keston takia ja tilalla oli vierailu Civio Museo Archeologico –museossa johon osallistuin. Tämä muutos oli siinä suhteessa hyvä, että sain päivän aikaa tutustua Milanon nähtävyyksiin ja museoihin. Perjantain retkeksi olin valinnut Länsi-Toscanan retken, Lunigianaan. Matkan aikana kävimme mm. Pontremolissa pronssikautisten ihmishahmoisten veistosten museossa "Museo delle Statue Stele" joka sijaitsi  Castello del Piagnaro’ssa. Lauantaina 9.7. lensin jo takaisin Suomeen.

Länsi-Toscanan Lunigianan matkalla tutustuttiin parin linnan ohella
steela-patsas museoon ja ”slow foodin” tekoon.

En ryhdy luetteloimaan kaikkia näkemiäni sessioita koska vaihdosten takia monissa olivat aikataulut muuttuneet, esitelmöitsijät jääneet pois tai järjestys oli vaihtunut. Suurin ero edelliseen, Wienin konferenssiin oli oman järjestöni vaatimaton esitelmämäärä mutta toisaalta roimasti lisääntynyt aineettoman ”intangible” perinnön ja myös vaikeiden aiheiden kuten sodan ja erilaisen kärsimyksen tallentaminen ja esilletuonti. Myöskin pääteema ”kulttuurimaisema” tuli monissa sessioissa heikosti esille.

Seurasin muutamia museoetiikan luentoja joista useissa tuotiin esille Northamptonin museon paljon kohua herättänyt Sekhemka-patsaan myynti1. Tästä myynnistä aiheutunut julkinen keskustelu lienee ollut viime vuosina Britannian museomaailman tärkeimpiä tapahtumia. En voi mitään, että itselleni tuli heti mieleen Suomen valtion tämänvuotinen Museoviraston museorakennusten myynti minkä vain Kotkanniemi kansalaisliikkeen ansiosta vältti. Miksi olimme niin hiljaa – miksi kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa niiden myyntiä ja vaatia valtiolle lisää resursseja näiden arvokartanoiden säilyttämiseksi osana kansallista historiaa?

Northampton Councilin johtaja David Mackintosh sai parikin kertaa kuulla
kunniansa Sekhemka-patsaan myynnistä.

Uteliaisuuttani menin myös seuraamaan ICAMTin sessiota missä italialainen Antonello Alici esitteli Helsingin Guggenheim-arkkitehtikilpailua. Hän näytti tuntevan aiheen ja Helsinkimme hyvin tuoden esille myös Guggenheim-kritiikin ja Helsingin mittavan museotarjonnan. Hän siteerasi arkkitehtikilpailun kritiikkiä missä todettiin, että tämän rannan iso musta rakennus suhtautuu ylimielisesti Pohjolan valkean pääkaupungin vanhaan arkkitehtuuriin. Kuvana oli suunnitelman voittaja mereltä käsin missä kontrasti näkyi selvästi. Jälkeenpäin googlasin voittajaehdotuksen kuvia ja huomasin, että en löytänyt ainuttakaan missä rakennus oli kuvattu ilmasta Senaatintori takana.

Itselleni paras ja työtäni lähinnä oleva sessio oli ICOM Hollannin, ICOMOKsen, EXARCin ja MPRn yhteisessio ”The Roman Frontier along the River Rhine, the role of museums in revitalizing cultural landscapes”. Pidin tätä sessiota erittäin hyvänä koska sen aikataulu ja ohjelma pitivät minuutilleen ja toisaalta koska se käsitteli myös yleiskokouksen teemaa eli kuinka museot kertovat aiheeseen liittyvästä kulttuurimaisemasta.

Itselleni tärkein sessio pohti kuinka Rooman raja näkyy tänä päivänä.

Museoiden esittelystä sain heti listalleni uusia matkakohteita. ICOMin liitännäisjäsen EXARC, on Kierikin ”oma järjestö”, jonka kautta pääsimme mukaan isoon Euroopan komission rahoittamaan OpenArch-projektiin 2011-15 (ks. http://exarc.net/ ja www.openarch.eu).

Mikä on sukkuloijan päällimmäisin kokemus: jos voisin kääntää kelloa taaksepäin, ottaisin rauhallisemmin. Ehkä puoli päivää yhdessä sessiossa, toiset puoli toisessa koska jatkuva siirtyminen ja luentojen bongailu vie aikaa ja hermojakin. Konferenssissa surffailu antoi kuitenkin kuvan siitä kuinka laaja museoalan kenttä on ja parikin kertaa mietin, että missä menee rajat siitä mitä kaikkea voimme ottaa hoitaaksemme ja mihin kaikkeen menemme mukaan. Varsinkin kun alati muuttuva maailmamme tarjoa koko ajan uutta jotka tulisi dokumentoida ja joihin mennä mukaan milloin tapahtumatuottajana, milloin reagoiden ajankohtaisiin ilmiöihin. Kuinka määritellä se, mikä on nykymaailmassa niin tärkeää, että se tulee dokumentoida museon toimesta. Kävijämäärät olivat useimmissa esityksissä kaikkein tärkeimmät mutta voivatko ne olla kaiken perusta?

Museomessuilta nappasin liikaakin materiaalia ja ideoita joita toivottavasti voi joskus toteuttaa.

Pinacoteca di Brera’n myymälästä löytyi tuttujakin tuotteita.

Kiitän saamastani apurahasta joka mahdollisti konferenssiin osallistumisen.
Leena Lehtinen
Museo- ja tiedekeskus Luuppi, Kierikkikeskus