ICOM Suomen blogi on muuttanut uuteen osoitteeseen.
Tästä lähtien blogimme löytyy nettisivujemme yhteydestä.
Tervetuloa tutustumaan uusiin blogimerkintöihimme.
icomfinland.squarespace.com
Kesäterveisin,
ICOM Suomen komitea ry
ICOM Suomi bloggaa
maanantai 18. kesäkuuta 2018
perjantai 5. tammikuuta 2018
Satu Savian matkaraportti Difficult Issues -konferenssista vuodelta 2017
Jos suru savuaisi - nykydokumentointi ja vaikeat aiheet
ICOM Nordin ja Saksan ICOM:n Helsingborgissa syyskuussa järjestämässä
konferenssissa, Difficult Issues, http://www.icom-helsingborg-2017.org/conference/
paneuduttiin kolmen päivän ajan vaikeisiin aiheisiin ja niiden esittämiseen museoissa.
Asema-aukio, kukkia Suomen vastarintaliikkeen tapahtumassa väkivallan uhriksi joutuneen muistoksi. Valokuva: Juho Nurmi, Helsingin kaupunginmuseo |
Miten tallentaa yhteistä surua?
Konferenssin parhaisiin puheenvuoroihin kuului mielestäni HelsinborginKulturmagasinetin
https://helsingborg.se/uppleva-och-gora/kultur-och-museer/kulturmagasinet/
Birgitta Wittingin esitys Documenting collective grief .
http://www.icom-helsingborg-2017.org/conference/blog/blog_home/
documenting-collective-grief .
Wittingin aiheena oli Suomessakin yleistyneiden spontaanien muistopaikkojen
dokumentointi. Esimerkkinä hänellä oli jalkapallofanien välisessä yhteenotossa
kuolleen miehen muistopaikka Helsingborgissa. Kulturmagasinet dokumentoi
paikan aluksi valokuvaamalla, mutta päätti myös tallentaa kaupunkilaisten yhteisen
surun paikalle kertyneet viestit ja esineet. Witting pohti, miten voisi kehittää
museoiden valmiuksia dokumentoida nopeasti odottamattomia tapahtumia.
Vaikeiden aiheiden nykydokumentointi - kenen vastuulla?
Asiantuntijoiden mukaan Suomessakin tullaan tulevaisuudessa näkemään entistä
enemmän tilanteita, joissa vastakkaiset mielipiteet, pahoinvointi ja terrorismi
aiheuttavat väkivaltaa, konflikteja ja surua. Jäin Wittingin esityksen jälkeen
pohtimaan, riittääkö TAKO:n http://tako.nba.fi/index piirissä tehtävä
nykydokumentointityö? Onko museoilla kirkas käsitys siitä, miten odottamattomia,
ikäviä tapahtumia ja ilmiöitä pitäisi dokumentoida? Jäädäänkö museoiden
kuvakokoelmissa odottamaan, että media ehkä tulevaisuudessa lahjoittaa meille
uutiskuviaan?
Museo yhteiskunnan omatuntona
Jos museo haluaa toimia yhteiskunnan omatuntona, sen tulisi mielestäni museoidentarttua vaikeisiinkin aiheisiin nopeasti, eikä luottaa siihen, että joku muu huolehtii siitä
puolestamme. On helppoa pysyä mukavuusalueella ja jättää vaikeat aiheet sikseen.
Mielestäni museoiden velvollisuus on pelkän objektiivisuuden tavoittelun sijasta ottaa myös
kantaa. Dokumentointiemme avulla voimme herätellä ongelmien huomaamiseen – kuten
omatunto http://blogi.nba.fi/2013/museot-eivat-ole-kansakunnan-muisti.
Huolellisuutta ja spontaaniutta
Puheenvuoroni Miten tallentaa vaikeita aiheita – nykydokumentoinnin haasteita
http://www.nba.fi/fi/File/3378/savia-satu.pdf herätti ilahduttavan paljon keskustelua
valtakunnallisilla kuva-arkistopäivillä marraskuussa. Keskustelussa tunnistettiin museoiden
hartaaseen ja huolelliseen suunnitteluun, neutraaliin kuvausotteeseen ja virka-aikaan
perustuva työtapa. Toisaalta on myös museoita, joissa joustava, työajan ulkopuolella
tapahtuva, spontaani dokumentointi on itsestään selvä osa museon toimintaa.
Nopean nykydokumentoinnin strategia
Mielestäni museoilla pitäisi olla nopean nykydokumentoinnin strategia, jonka avulla
nopea päätöksenteko ja sen kautta toiminta tulisi osaksi museon kokoelmatyötä.
Hyvänä oppaana toimii Museoliiton julkaisema Pelastusdokumentoinnin parhaat
käytännöt –julkaisu. http://www.museoliitto.fi/doc/verkkojulkaisut/
Pelastusdokumentoinnin_parhaat_kaytannot.pdf Vasta aika tuo perspektiiviä siihen,
onko tänään dokumentoimamme tapahtuma merkittävä sadan vuoden kuluttua.
Vaikeat valinnat
Runoilija Eeva-Liisa Mannerin runoa Jos suru savuaisi,
https://poetiikkakonferenssi.wordpress.com/vuosi-2005/olli-sinivaara-vastarinta/ on
siteerattu ahkerasti sen julkaisuvuodesta 1968 lähtien. Runo tuntuu olevan aina
ajankohtainen. Museoiden tulee toki mielestäni tehdä valintoja kokoelmien kartunnassa,
mutta vaikeiden aiheiden ja ihmisten voimakkaiden kokemusten tallennusta ei kannata
pelätä. Kantaaottavuus ja omatuntona toimiminen ei sekään olisi pahasta
dokumentointikohteita harkittaessa. Vaikkapa muistopaikkojen tallentaminen eri tavoin
kertoo tulevaisuuden suomalaisille ajasta, jolloin yhteiskunnassamme tunnettiin
turvattomuutta, vaikka sotaa ei ollut.
Satu Savia
Tutkija, Helsingin kaupunginmuseo
maanantai 11. joulukuuta 2017
Minerva Keltasen matkaraportti Relevance 2017 -konferenssista Lontoosta
MATKARAPORTTI RELEVANCE 2017 -KONFERENSSISTA LONTOOSSA
14.-18.10.2017
ICOMin alaosastojen DEMHISTin ja CECAn yhteiskonferenssi
järjestettiin teemasta ”Are we trying hard enough? Making museums and historic houses relevant to
audiences in the twenty-first century.” Konferenssi oli alun perin
tarkoitus järjestää ehdotuksestani Suomen kansallismuseossa samasta teemasta,
”millä keinoilla saavutetaan museoihin, historiallisiin kohteisiin ja
kotimuseoihin uusia asiakkaita, miten ne pystytään pitämään jatkuvasti
houkuttelevina?” Taloudellisen tilanteen takia konferenssi siirrettiin muualle,
ja järjestämisvastuun otti Historic Royal Palaces, jonka johdosta
konferenssipaikkoina toimivat sille kuuluvat The Tower of London ja Hampton
Court Palace.
Yhtenä konferenssin keskeisenä kysymyksenä oli, kuinka
mitata museon merkitystä? ”Jos se on merkityksellinen yhteisölleen”, vastasi
konferenssin avainpuhuja, kulttuurikonsultti Franklin Vagnone, joka on myös
toinen The Anarchist’s Guide to Historic
House Museums-kirjan kirjoittajista. Hän kertoi, kuinka museoiden pitäisi
ottaa huomioon monia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia, esim. uusi asenne
historiantutkimuksessa, kiinnostus tavallista ihmistä kohtaan, kuinka kaikkien
tarinat ovat yhtä tärkeitä ja samanarvoisia; seksuaalisuuden uudelleen
määrittely; väärät uutiset ja valehtelu (myös museo voi perustua ”valheelle”,
esim. Museum of Innocence Istanbulissa); epämieluisan tai synkän historian
esiintuominen sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus (esim. Yhdysvalloissa
käynnissä orjuuden kannattajien muistomerkkien poistaminen). Vagnone kysyi
esimerkkien valossa (mm. Venetsia), että onko historialliselle paikalle enemmän
etua vai haittaa, että se pääsee Unescon suojelulistalle? Vagnone on
harrastanut historiallisissa kotimuseoissa nukkumista ja julkaissut niistä
tarinoita ”Sleeping Around, One Night Stand”-blogipostauksissaan. #PillowTalk
”Museoanarkisti”
Franklin Vagnone: ”Museums are not neutral!”
Giuliano Gaia kertoi neljän milanolaisen kotimuseon
hankkeesta, joka yritti saada kaikkein vaikeinta kohderyhmää - teini-ikäisiä –
kiinnostumaan museoista. Koska chattailu on nuorten suosituin harrastus,
suunnitteli Gaia museoiden kanssa chatbot-pelin, jolla nuoret osallistuisivat
enemmän museovierailuunsa. Teinit etsivät pelin avulla museoista vihjeitä,
kuinka ratkaista erilaisia mysteereitä.
Konferenssissa puhuttiin paljon myös tunteista. Jenny
Wedgburyllä oli kiinnostava tutkimusaihe, ”emotional heritage”, tunneperintö
sekä kadonnut kaupunki. Mitä voimme oppia historiallisista paikoista, joita ei
enää ole tai jotka ovat muuttaneet merkitystään, kuinka voimme saada ihmiset
tuntemaan ”historia jalkojensa alla”? Elisabeth Meunier puolestaan puhui hiljaisuuden
merkityksestä museovierailija-tutkimuksessaan, kuinka hiljaisuus on tärkeää
tietoisuuden kehittämiselle ja mahdollistaa sen, että vierailija arvostaa
näkemäänsä. Hänen tutkimustensa mukaan hiljaisuus edelsi positiivisia tunteita,
kuten esim. iloa ja innostusta.
Monessa puheenvuorossa museoiden tärkeiksi tehtäviksi
sanottiin sitoutumisen aktiiviseksi toimijaksi omassa ympäristössään ja
toisaalta syrjäytymisen ehkäisemisen. Taten ensimmäinen naisjohtaja, Ms.
Balshaw, kertoi Tate Galleryssä olleesta näyttelystä seksuaalisuudesta.
Näyttelyn yleisöstä 56 % oli LGBT-kävijöitä, ja museo sai tuhansittain
asiakaskommentteja ja palautetta – enemmän kuin yhdestäkään muusta näyttelystä.
Näyttelyn aikana museossa järjestettiin mm. Gay Club Party ja Voguing-esityksiä.
Tate Modernissa oli puolestaan näyttely black powerista, ja sekin sai kolme
kertaa enemmän kävijöitä kuin yleensä - ja etenkin nuoria!
Towerin ja Hampton Courtin lisäksi konferenssin aikana
vierailtiin Geffrye Museumissa, Design Museumissa (California – Designing
Freedom –näyttely), Kensingtonin palatsissa (Diana – Her Fashion Story
–näyttely) sekä Leighton House Museumissa (Alma-Tadema – at Home in Antiquity).
Viimeisenä matkapäivänä oli vielä vierailu maineikkaaseen
yliopistokaupunkiin Oxfordiin. Luentojen ohella oli parisen tuntia aikaa
tutustua kaupungin museoihin, joista valitsin yhden, Ashmoleanin.
Ashmolean-museolla olisi voinut viettää kauemminkin aikaa tutustuen sen
valtaviin arkeologisiin kokoelmiin ja taideaarteisiin.
Helsingissä, 24.10.2017
Näyttelypäällikkö Minerva Keltanen,
Suomen kansallismuseo
Ahsmoleanin museon antiikin kokoelmista
veikeät aryballos-hajustepullot.
keskiviikko 6. joulukuuta 2017
2000-luvun museon määritelmän pohdintaa Pariisissa
ICOMin museologian kansainvälinen komitea ICOFOM järjesti yhdessä
Sorbonnen yliopiston kanssa kollokvion eli tieteellisen keskustelutilaisuuden heti
ICOMin hallinnollisten kokousten päätteeksi kesäkuussa. Lisää hallinnollisista
kokouksista voit lukea täältä (http://icomsuomi.blogspot.fi/2017/08/icom-uuden-aikakauden-alussa-kuulumisia.html)
ja täältä (http://icomsuomi.blogspot.fi/2017/08/kuulumisia-icomin-hallinnollisista.html). Kollokvioviikonlopun ajan asiantuntijat pohdiskelivat keskenään ranskaksi museon
määritelmää, tavoitteena esittää konkreettisia ehdotuksia sen uudistamiseksi. Perjantai-iltapäiväosuus
oli kuitenkin avoin kaikille kiinnostuneille, mukaan lukien minulle. Kyseessä
oli ensimmäinen kerta kun osallistuin jonkin ICOMin kansainvälisen komitean
järjestämään tapahtumaan.
Museomääritelmän uudistamisesta keskusteltiin Sorbonnen
yliopiston amfiteatterissa, jonka lehtikullatuilta seiniltä Rousseau, Racine ja
Corneille kumppaneineen katselivat kuulijoita vakavina. Viimeisin museon
määritelmä on vuodelta 2007 ja viime vuosina ICOMin hallinnollisissakin
kokouksissa on työryhmissä pohdittu muutostarpeita. Museo-sanan kanssa
painiskelun lisäksi on samassa yhteydessä tärkeää pohtia niinkin konkreettisia
asioita kuin mikä museo on, ketkä siellä työskentelevät ja keitä ovat ICOMin
jäsenet.
Ranskalainen konservaattori Jacqueline Cidelman kertoi
saaneensa vuonna 2016 silloiselta kulttuuriministeri Audrey Azoulaylta
selvitystä museomääritelmän uudistamisesta. Samaista Azoulayta esitetään muuten
marraskuussa Unescon tulevaksi pääjohtajaksi! Museomääritelmä-aiheesta
järjestettiin Ranskassa työpajoja, kuulemistilaisuuksia, pyöreän pöydän
keskusteluja ja aihealueittaisia debatteja ja jopa sähköinen kansalaiskysely.
Cidelman esitteli näiden osallistamistapojen tuloksena syntyneitä erilaisia
ajatelmia liittyen museoiden eettisyyteen, monitahoisuuteen, inklusiivisuuteen
ja yhteistyökykyisyyteen.
Museologian perusopinnoista minullekin teoriatasolla tutuksi
tullut museologi Peter van Mensch pohti sitä tulisiko museon määritelmän olla
inklusiivinen vai eksklusiivinen. Tätä ICOFOM on miettinyt kuulemma jo 30
vuoden ajan ja museoiden halu joko identifioitua ”museoiksi” tai
laajempialaisiksi toimijoiksi on vaihdellut vuosien saatossa. Van Menschin
erikoinen persoona ja hänen esityksensä jäivät mieleeni. Minimalisti-van Menschin
mukaan määritelmän tulisi olla mahdollisimman lyhyt, sillä joka kerta kun
määritelmää tarkennetaan, rajataan aina jotakin ulos.
Päällimmäisenä lyhykäisestä kollokviosta jäi mieleen
Sveitsin ICOMin puheenjohtajan maininta Suomen Museoliiton Kimmo Levän esittelemästä
määritelmäehdotelmasta, jonka mukaan museo
voisi tuottaa voittoa. Koko amfiteatterin ranskalaisvoittoinen yleisö
kohahti tämän kuullessaan. Konservatiivisuus on vielä vallalla ja vanhoja
määritelmiä voi olla vaikea murtaa. Jään jännityksellä odottamaan ICOMin
lupaamaa esitystä museon uudeksi määritelmäksi vuoden 2019 yleiskokoukseen
Kiotossa.
Wiktoriina
Hurskainen
maailmanperintökoordinaattori,
Museovirasto
/ Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seura
ICOM Suomen
komitean sihteeri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)