8. sääntö: Museot toimivat ammattitaitoisesti

Toimivatko?

Museot eivät toimi tai tee yhtään mitään! Toimijana tai tekijänä ei ole koskaan organisaatio tms., sillä toimijoina ja tekijöinä ovat aina ihmiset, yksin tai yhdessä. Toki museoammattilaiset tekevät työnsä ja saavat palkkansa museoltaan tai sen omistajalta kuten kunnalta, kaupungilta, valtiolta tai säätiöltä, mutta olennaisin kysymys on keille he perimmiltään työtään tekevät – ja miten? Toki ICOMin museoeettisten sääntöjen 8. säännön periaate eli ”mitä se on”-osuus ei puhukaan museoista vaan museoammattilaisista ja luettelee 18 alaluvussaan 16 kieltoa. Niitä tarkastellessa mieleeni tulevat ankarat vanhatestamentilliset Mooseksen Jumalalta saamat kymmenen käskyä, joista seitsemään sisältyy olennaisesti paljas kielto ”Älä”. Kuitenkin viidenteen käskyyn sisältyy lupaus: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi -- että eläisit kauan ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” Käsitykseni mukaan kunnioituksen kohteena ja menestyksen edellytyksenä ei suinkaan ollut alun perin vanhemmat tai esivalta vaan silloisessa maailmassa elintärkeät vanhempien ja muun yhteisön tiedot ja taidot, kulttuuri. Puheena olevaan 8. sääntöön ei sen sijaan sisälly lainkaan lupauksia. Miksei?

Ammatillisuus näyttäytyy siis 8. säännössä luettelona työntekijän velvollisuuksia ja vastuita työnantajaa eli museota kohtaan, muttei päinvastoin. He eivät saa, heidän täytyy noudattaa ja välttää jne. Monet kiellot ja suositukset ovat itsestään selviä suomalaiselle työntekijälle. Tällainen kielloin eli negaatioin ammatin töihin ohjaava lähestymistapa vertautuu vanhan suomalaisen sananlaskun ohjeeseen puuhun kiipeämisen tavasta. Jos sinne oikein hankalasti haluaa, pitää kiivetä perä edellä. Kielloissa on toinenkin ongelma. Kun edesmennyt oikeustieteen professori Hannu-Tapani Klami otti aikoinaan museopäivillä kantaa ICOMin museoeettisiin sääntöihin, hän totesi, etteivät niiden useat kiellot yhtene maamme lainsäädännön kanssa. 8. säännön periaatteen viimeinen lause kuuluu: ”Heidän [museoammattilaisten] on kaikin tavoin pyrittävä valistamaan ja kasvattamaan yleisöä ammattinsa päämääristä, tarkoituksista ja pyrkimyksistä, jotta julkinen kuva museon työstä yhteiskunnan hyväksi kohentuisi.” Tässäkin on jotain pielessä, nurinperin. Onko yleisö museota varten? Tehokkain tapa ”valistaa ja kasvattaa yleisöä”, siis vaikuttaa, tuskin ovat puheet ja kirjoitukset vaan toiminta. Onko museoammatillisen työn päämäärä museon hyvä julkinen kuva? Vai ovatko päämäärät vallan muualla? Jos on, kuten otaksun, voisiko kieltojen sijaan sekä museoammattilaiselle että yhteiskunnalle korostaa näitä päämääriä?

Mitä tai kuka on ammattitaitoinen ja erityisesti museoammattitaitoinen? Yksinkertaistaen kyseessä on mielestäni jokainen henkilö, joka tekee työtä museossa ja on perehtynyt yleisesti museoon yhteiskunnallisena toimijana ja erityisesti oman museonsa tallennusalaan. Nämä kaksi seikkaa mainitaan myös museoasetuksemme valtionosuuden edellytyksissä. Museoammatillisuus on museoissa laventunut huimasti viime vuosina, muun muassa siten että väki on saanut, vertauskuvallisesti yliopistotermein ilmaistuna, koulutuksensa aivan eri ”tiedekunnissa ja oppiaineissa”. Ainoa yhteinen tekijä heillä saattaa olla museoasetuksessa mainittu museo- ja kulttuuriperintöprosesseihin perehdyttävä museologia (heritologia). Nykyään yksi olennainen kysymys on: Voivatko nk. ammatillisesti tai ei-ammatillisesti hoidetussa museossa palkatta toimivat ”osallistetut” vapaaehtoiset toimia museoammatillisesti? Mielestäni voivat, kunhan hekin ovat perehtynyt yleisesti museoon yhteiskunnallisena toimijana ja erityisesti oman museonsa tallennusalaan.

Nykyiset ICOMin museoeettiset säännöt hyväksyttiin vuonna 2004. Ne ovat vuonna 1986 omaksuttujen sääntöjen päivitetty versio. Säännöt tuntuvat kaiken kaikkiaan jääneen monin tavoin ajastaan nopeasti muuttuneessa maailmassa. Siksi ne olisi syytä uudistaa pikaisesti. Kun kyseessä on kansainvälinen organisaatio, ja sääntöjen pitäisi päteä kaikissa maissa ja kulttuureissa, haaste on kova ja matka pitkä. Pitäisikö ratkaisua etsiä muualta?


Janne Vilkuna
Jyväskylän yliopiston museologian professori ja tiedemuseon johtaja

7. sääntö: Museot toimivat lainmukaisesti

On hieman kummallista, että museoiden täytyy erikseen mainita eettisissä säännöissä, että ne toimivat lainmukaisesti. Tämänhän pitäisi olla sanomatta ja kirjoittamattakin selvää. Viimeaikainen Panama-paperi-keskustelu kuitenkin osoittaa tylyllä tavalla, että laki on niin kuin se luetaan. Kohussa toistaiseksi eniten ryvettynyt Nordea-pankkikin on koko johdon suulla joutunut vakuuttamaan, että pankki noudattaa lakia – ei tosin yhtä juhlavasti kuin museot ICOMin seitsemännen eettisen säännön kautta. Niissä todetaan, että ”museon täytyy noudattaa täydellisesti kansainvälisiä, alueellisia, kansallisia ja paikallisia lakeja.”

Oletettavasti tilanne on kuitenkin se, että Nordea ei ole lakia täydellisesti tuntevien tahojen näkökulmasta rikkonut lakia. Toinen kysymys on, onko toimittu oikeudenmukaisesti. Ilmeisen monen lainoppineen eettiseen toimintaan sopii Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin kuvaus, jossa torppari Otto Kivivuori totesi poikansa Jannen lakiopinnoista ”Ei se sitä sillä lue, että hän osais lain täyttää, vaan sillä, että hän tietäis kuinka sen kiertäminen kävis”.

Ainakaan kaikkien mielestä se, että lain täydellisen tuntemisen taitoa käytetään porsaanreikien etsimiseen, ei ole oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuuden täydellinen toteutuminen on kuitenkin vielä epätodennäköisempää kuin täydellisen lainmukaisuuden toteutuminen. Tämä johtuu siitä, että oikeudenmukaisuus on enemmän yksilökohtaista tunnetta kuin tietoa. Tästä veronkierto on hyvä esimerkki. Harva pitää vauraiden ihmisten panamalaista veronkiertoa oikeudenmukaisena. Oletettavasti yhtä harva tuomitsee lain tai oikeudenmukaisuuden näkökulmasta Viroon suuntautuvan viinarallin, vaikka siinäkin on kyse verokierrosta.

Lain noudattaminen yleisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta näyttää olevan erittäin tärkeää niissä asioissa, joita organisaatiot ja niissä työskentelevät edustavat. Selvää on, että museoita tai museoissa työskenteleviä kohdellaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta eri tavalla kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä kuin muita ihmisiä. Tätä voi testata esimerkiksi mielikuvaharjoituksella: kuinka uutisoitaisiin julkisen taideteoksen töhriminen tai tuhoaminen, jos tekijänä olisi jonkin taidemuseon työntekijä tai sitten normaali huligaani? Todennäköisesti ensimmäisessä tapauksessa nostettaisiin jo otsikossa esiin tekijän tausta, ja se kaiketi olisi myös tärkein tekijä uutiskynnyksen ylittymisessä.

Väitän, että yksikään museo ei täytä ICOMin eettistä määräystä täydellisen lainmukaisesta toiminnasta. Museon toimintaan vaikuttaa lukuisia hallintoon, talouteen ja itse museotyöhön liittyviä lakeja, joiden sisältöä kukaan ei täydellisesti tunne eikä siten voi niitä täydellisesti noudattaakaan. Kansallisesti ja kansainvälisesti eniten rikottuja lakeja ovat epäilemättä tekijänoikeus- ja henkilötietolait, joiden sisällöt ovat monitulkintaisia. Niiden täydellinen noudattaminen veisi pohjan museoiden koko kokoelmatyöltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän ei tulisi noudattaa lakeja eikä sitä, että tiukan paikan tullen voisimme vedota tietämättömyyteen tai lakien monimutkaisuuteen. Meidän on tunnettava toimintaamme koskevat lait nykyistä paremmin ja pystyttävä arvioimaan niiden perusteella toimintamme lainmukaisuus sekä laista tekemiimme tulkintoihin sisältyvät riskit.

Lainmukaisen toiminnan osalta suomalaisen museotoiminnan kummallisuus on se, että useimmat museot eivät noudata, eikä niiden tarvitsekaan noudattaa, lakia, jonka nimi on Museolaki. Toisin kuin nimi antaisi luvan odottaa, Museolaki ei määrittele museota ja sen toiminnan lainmukaisuutta. Se määrittelee, millä perusteella museo halutessaan pääsee valtionosuusrahoituksen piiriin tai pysyy siinä. Määrällisesti valtionosuusrahoitteisia museoita on museoiden kokonaismäärästä alle 20 %. Museolain sisällön laventamiseen olisi tarvetta. Alan kehityksen näkökulmasta olisi hyvä, jos museolain osaksi tai sen yhteyteen nostettaisiin myös muut museoiden toimintaan liittyvät lait, joista ensimmäisenä tulevat mieleen muinaismuistolaki ja rakennussuojelulaki. Näiden roolia museoiden laillisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kivijalkana voisi vahvistaakin.

Mielestäni Museot toimivat lainmukaisesti -sääntö on ICOMin eettisten sääntöjen joukossa ongelmallinen etenkin sen nykyisen sisällön osalta. Lain noudattaminen ei sinällään voi olla eettinen valinta, vaan itseisarvo. Eettinen valinta sitä vastoin voi olla lain noudattamatta jättäminen tietyissä tilanteissa. Tällaisia eettisiä valintoja saatetaan esimerkiksi tehdä ympäristöliikkeissä. Jos koko pykälää ei poisteta jonkin arvopohjalta nousevan säännön tieltä, sisältöä on hyvä lähteä viilaamaan siihen suuntaan, että museoiden on erityisesti päätehtävänsä näkökulmasta ja siihen liittyvissä kysymyksissä edistettävä oikeudenmukaisuutta.  Jos tämä tuntuu liian suurelta askeleelta, poistetaan nykyisestä määritelmästä ainakin sana täydellisesti. Ei raskauteta itseämme turhalla täydellisyyden tavoittelemisella tässäkään asiassa.

Kimmo Levä
Suomen museoliiton johtaja

5. sääntö: Museoiden voimavarat tarjoavat mahdollisuuksia muille julkisille palveluille

ICOMin museoeettisten sääntöjen viides kohta kääntää katseen museoiden ja muiden julkisten toimijain yhteistyön mahdollisuuksiin. Vai ymmärsinkö otsikon tyystin väärin? Säännön alaotsikoissa puhutaan vain tunnistuspalveluista eli laittomasti hankittujen esineiden tunnistamisesta sekä aitouden arvioimisesta. Näihin toki museoiden erikoisosaamista tarvitaankin.

Säännössä varoitellaan museoiden alkuperäisen tehtävän vaarantumisesta, mikäli niiden erikoisosaamista, taitoa ja aineellisia resursseja käytetään toiminnan laajenemiseen resursseja jakamalla tai palveluja tarjoamalla.

Mutta voisiko voimavarojen suuntaamista ajatella myös uusiksi? Voisiko viitossääntö käsitellä myös sitä yhteistyötä toisten julkisten palveluiden tarjoajien kanssa, joka tähtää rikkaampaan vuorovaikutukseen ja liittyy merkityksiin: Mitä sellaista museoilla on tarjota, joka edistää ihmisten keskinäistä hyvää vuorovaikutusta ja saa heidät tuntemaan olevansa vahvasti elossa?

Käytännössä tämä voi olla vaikka yhteistä asiantuntemuksen jakoa ja kehittämistä sote-tahojen kanssa: museoiden käyttöä uudella tavalla erityisryhmille, uusille kävijöille, museoiden olohuonemaisuuden lisäämistä, yhteisöllisyyden laajentamista, asiakkaiden osallisuuden lisäämistä ja heidän äänensä kuulemista. Aikaavievää, kallistakin, mutta palkitsevaa (kuten tiedetään).

Olen toiminut pitkään museoalalla ja myös taide- ja museoalan vapaana asiantuntijana ja saanut olla osallisena monissa upeissa – lyhyeksi jääneissä! – yhteistyökuvioissa museoiden, so-te-sektorin toimijoiden ja järjestöjen välillä. Miksi ihmeessä nämä hankkeet eivät ole tuottaneet vielä laajemmin pysyviä ja pitkiä yhteistyömuotoja?

On Kulttuuria kaikille -palvelu, on Terveyttä kulttuurista -verkosto, on lukuisia toimivia kahdenvälisiä kumppanuuksia, projekteja, julkaisuja. On tukuittain todisteita siitä, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja opitaan paljon. Silti rakenteet eivät juuri ole muuttuneet eikä yhteistyöstä tullut pysyvää, eikä kunnon koordinaatiota ole saatu aikaan. Moni hanke on kyllä sulka hatussa, kivoja juttuja raportoitavaksi.

Ilman rohkeaa uudella tavalla painottamista ja sitkeyttä (ja onnistunutta rahoitus- ja yhteistyökonseptointia) ei olisi syntynyt menestyskonsepteja kuten National Museums Liverpoolin muistisairaiden parempaan elämään tähtäävä House of Memories -hanke. Siinä kansallinen museokonserni on tuottanut monitahoisen, tutkimuksellisen, tuhansia ihmisiä koulutuksen kautta tavoittaneen ja laajalle levinneen, kansallisesti ja kansainvälisesti palkitun menetelmän, jota se kehittää ja tuotteistaa menestyksellä. Suosittelen tutustumaan!

Miksi meillä ei museoissa uskalleta rohkeammin laajentua ”alkuperäisestä tehtävästä”? Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta joskus rohkea yhteistyötahojen ja kohderyhmien valinta voisi tuottaa jotain pysyvästi hyvää tuottavaa?

Satu Itkonen
Yleisötyöpäällikkö, Ateneumin taidemuseo

6. sääntö: Museot toimivat läheisessä yhteistyössä niiden yhteisöjen kanssa, joista niiden kokoelmat ovat peräisin

Älä aina usko yhteisöä

Vanha mies tutustui liikuttuneena Lenin-museoon. Vuonna 1946 perustetussa museossa oli vielä esillä neuvostoaikana rakennettu legendaarinen perusnäyttely, joka alleviivasi bolševikkijohtajan mainetekoja. Vanhus alkoi jutella oppaalle arvokkain äänenpainoin Isä-Stalinista. Miten siihen olisi pitänyt oikein vastata? Voisiko kiusallisesta keskustelusta pyristellä vain eroon, pitäisikö vanhus haastaa historiantutkimuksen avulla vai tulisiko häntä myötäillä, koska asiakashan on markkinointitermein aina oikeassa?

ICOM:in eettisten sääntöjen kuudes pykälä antaa oppaalle kovin happamat eväät. Museokokoelmat heijastavat ohjeen mukaan oman yhteisönsä kulttuuriperintöä, niillä voi olla suuri merkitys poliittisellekin identiteetille, eikä kokoelmien alkuperäistä omistajaa saa käyttää sopimattomasti hyödyksi. Lenin-museon kokoelmat ovat kertyneet itänaapurin antamina lahjoituksina ja museon perustivat tamperelaiset kommunistit pian jatkosodan jälkeen. Velvoittaako tämä perintö museota yhä kunnioittamaan kokoelmien luojaa, mahtavaa Neuvostoliittoa ja siinä sivussa museon perustaneen yhteisön rippeitä?

Yllättävän monet ICOM:in eettisten sääntöjen pykälät tuntuvat syntyneen jälkikolonialistisen museomaailman tarpeisiin. Niillä on suitsittu siirtomaavaltojen vanhoja museoita ja kevennetty valkoisen miehen taakkaa: taustalla väijyy häpeä viattomasta alkuperäiskansasta, jota imperialistien museokoneisto on riistänyt, ryövännyt ja rodullistanut. Huoli on aito, mutta vastaa heikosti vaikkapa suomalaisten museoiden eettisiin ongelmiin. Meikäläisten pitäisi pikemminkin miettiä, miten museoiden sensitiivinen ja sievistelevä kosketus jättää nyt menneisyyden kipupisteet kovin usein koskematta. Nykymuodossaan eettinen ohje lähinnä varoittelee meitä loukkaamasta ketään ja kannustaa kunnioittamaan yhteisöjä näiden toiveiden tai ehtojen mukaisesti.

Arvokkuuden alleviivaamisen rinnalla ohjeessa onneksi todetaan, että museon tulisi samalla
edistää ihmisten hyvinvointia, yhteiskunnallista kehitystä, suvaitsevaisuutta ja ihmisarvon kunnioittamista, sekä monipuolista sosiaalista, kulttuurista ja kielellistä ilmaisutapaa. Oikeastaan tällaiset YK:n ihmisoikeuksien julistukseen juontavat korkeammat arvot pitäisi nostaa naiivin yhteisöhötön edelle. Jos museo peittelee kokoelmillaan menneisyyden vääryyksiä, se toimii epäeeettisesti – edes kokoelmien luojan ei saisi antaa väistää historian tuomiota. Museoiden pitää uskaltaa tonkia myös omia juuriaan.

Lenin-museon uudistamiseen haettiin eettistä varmuutta korkeammilta voimilta – suoraan yleisöltä. Uudistusta varten tehtiin pieni näyttely, jossa kävijät saivat itse ottaa kantaa, ehdottaa ja äänestää, millaisia asioita uuden museon tulisi käsitellä. Toivelistan kärjessä olivat neuvostohuumori ja -arki, KGB, työleirit sekä toisinajattelijat. Entinen perusnäyttely ei kertonut niistä yhtään mitään. Vanhat kokoelmat eivät toki taivu kaikkeen tähän, mutta niitä voidaan täydentää ja antaa avainteoksille uusia merkityksiä.

Kun Lenin-museon uudesta sisällöstä alkoi tihkua ennakkotietoja, museo taisi valitettavasti menettää jokusen vanhoista ystävistään. Neuvostokommunismiin yhä viehättyneet (heitäkin toki on) pelkäävät pyhäinhäväistystä ja tuntevat kukaties samankaltaisia tuntemuksia kuin etnografisten museoiden epäeettisesti esineellistämät alkuperäiskansat. Eettisessä punninnassa neuvostojärjestelmän uhrien muisto kuitenkin painaa tänään enemmän kuin systeemin ihailijoiden. Eivät kai museot saa hienotunteisuudessaan vaieta, olipa viattomia tungettu sitten Stalinin lihamyllyyn tai viidakkoheimon pataan paistumaan?

Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on viime aikoina työstänyt 17.6.2016 avattavaa uutta Lenin-museota.

4. sääntö: Museot tarjoavat mahdollisuuksia luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostamiseen, ymmärtämiseen ja suojeluun

Millainen on hyvä ja toimiva museosuhde?

ICOMin museoeettisten sääntöjen neljännen kohdan mukaan ”Museot tarjoavat mahdollisuuksia luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostamiseen, ymmärtämiseen ja suojeluun. – Museoilla on tärkeä velvollisuus kehittää kasvatuksellista rooliaan ja houkutella laajempia yleisöjä siitä yhteisöstä tai ryhmästä ja siltä seudulta, jota ne palvelevat. Vuorovaikutus yhteisön kanssa ja sen kulttuuriperinnön vaaliminen muodostavat oleellisen osan museon kasvatuksellisesta tehtävästä.” Meillä on siis eettinen velvollisuus solmia ja vaalia suhteita yhteisöihimme. Millainen on eettisesti hyvä museosuhde? Molempien osapuolten pitäisi varmasti kysyä, mitä suhteelta odotamme ja saamme ja mitä sille annamme. Jos suhde ei toimi, kuka museota tarvitsee? Olemme siis melko lailla perimmäisten kysymysten äärellä pohtiessamme suhteita yhteisöihimme.

Suomen Metsämuseo Luston taustalla on vuonna 1988 perustettu Suomen Metsämuseosäätiö, jonka tehtäväksi annettiin valtakunnallisen metsämuseon perustaminen Suomeen. Säätiön muodostivat tuolloin yli 40 metsäalan keskeistä toimijaa, joilla oli halu huolehtia metsäkulttuuriperinnöstä. Museon suunnittelussa, kokoelmien keräämisessä, rakentamisessa, toiminnan käynnistämisessä ja rahoituksessakin metsäalan organisaatiot olivat tiiviisti mukana.

Moni asia on muuttunut 20 vuoden aikana niin metsä- kuin museoalallakin, samoin metsämuseon ja metsäorganisaatioiden välisissä suhteissa. Olemme kysyneet sidosryhmiltämme, mitä he meiltä toivovat. Jotkut suhteet ovat kenties hieman väljähtyneet. Kaikki eivät osanneet toivoa mitään, sillä he eivät enää oikein tienneet, mistä suhde sai alkunsa. Museosuhdeterapiaa siis tarvitaan, ja olemmekin parhaillaan etsimässä vahvasti uusia näkökulmia vanhoihin suhteisiin. Yhteisöt ovat meille tärkeitä, ilman niitä meillä ei nimittäin ole merkitystä – luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostaminen, ymmärtäminen ja suojelu edellyttävät, että on olemassa riittävästi halukkaita arvostajia, ymmärtäjiä ja suojelijoita. Onneksi monet suhteet ovat vuosien varrella myös syventyneet ja lujittuneet. Olemmepa solmineet ihan uusiakin suhteita ja löytäneet uutta kipinää vanhoihin suhteisiin.

Vaikka eettisissä säännöissä puhutaan vuorovaikutuksesta ja palvelemisesta, museon ”kasvatuksellisesta roolista” puhuminen vivahtaa hiukan yksipuoliselta ja ylhäältä annetulta. Oppimisen – ja samalla kulttuuriperintöön liittyvien vastuiden, velvollisuuksien ja oikeuksien – tulisi olla molemminpuolisia. Voisiko hyvän museosuhteen tärkeimmät ominaisuudet lainata hyvän parisuhteen ohjeista? Niitä ovat luottamus ja vakaa pohja, yhteiset arvot, avoin ja suora vuorovaikutus, molemminpuolinen vastuu suhteesta, kummankin tarpeiden kunnioittaminen, hyväksyntä ja arvostus, vapaus ja oma kehitys, todellinen ystävyys. Osapuolten pitää myös kysyä itseltään, ovatko ne haluttavia kumppaneita. Eikä yhdessä kannata pysyä, jos ei ole sitä tärkeintä: yhteistä päämäärää ja tarkoitusta.

Hyvä eettinen museosuhde perustuu siihen, että museot osaavat avata kulttuuriperinnön arvostamisen, ymmärtämisen ja suojelun merkityksiä yhteisöille, joille kulttuuriperintö voi olla tärkeä voimavara ja tarpeellinen rakennettaessa identiteettejä, imagoja ja brändejä. Kulttuuriperintö on yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka käytön ja hyödyntämisen hyvä museosuhde mahdollistaa.


Reetta Karhunkorva
amanuenssi, Lusto – Suomen Metsämuseo

Leena Paaskoski
intendentti, Lusto – Suomen Metsämuseo
ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen

3. sääntö: Museoilla on primaariaineistoa uuden tiedon saamiseksi ja välittämiseksi

Tekeekö museosi tutkimusta?

ICOMin eettisten sääntöjen kohta kolme muistuttaa, että "museoilla on primaariaineistoa uuden tiedon saamiseksi ja välittämiseksi". Meidän velvollisuutemme on huolehtia, että kokoelmia tutkitaan ja että niistä huolehditaan. Kokoelmien ja niihin sisältyvän tiedon tulisi myös olla kaikkien saatavissa.

Säännöt ottavat kantaa aineiston hankkimiseen, analysointiin ja kunnioittavaan käsittelyyn. Ne pohtivat henkilökunnan oikeuksia tehdyn tutkimuksen tuloksiin ja kehottavat asiantuntijuuden jakamiseen ja muiden asiantuntemuksen kunnioittamiseen. Säännöt kehottavat myös yhteistyöhön muiden kulttuuriperintöä keräävien instituutioiden kanssa.

Tutkimus kietoutuu monen muun asian tavoin kokoelmapolitiikkaan. ICOMin eettiset säännöt edellyttävät, että kokoelmien arvo tutkimusmateriaalina tunnistetaan selvästi museoiden kokoelmapolitiikassa. Kokoelmapolitiikasta pitää myös käydä ilmi, että se pohjautuu museon alkuperäiseen perustehtävään. Asiakirja ei saisi olla riippuvainen kulloinkin pinnalla olevista museomaailman trendeistä.

Miten tämä toteutuu sinun museossasi?

Tutkijan vai museon intressi? Tutkija on usein individualisti, jonka mielenkiinnon kohteita ohjaavat omat ideat enemmän kuin työnantajan strategiat. Kuinka kauas oman museon perustehtävästä tutkimusaiheet oikeastaan voivat irrota? Missä kulkee työntekijän oikeuksien ja velvollisuuksien välinen raja? Entä kuinka kauan tutkija voi hillota aineistoa joskus ehkä toteutuvaa tutkimuskäyttöä varten?

Uskallammeko kertoa keskeneräisestä?

Kenen totuuksia ja tarinoita museokokoelmien tutkimus nostaa esiin ja vahvistaa? Saako kokoelmien ja kokoelmatutkimuksen avulla haastaa vallitsevia totuuksia ja valta-asetelmia? Uskallammeko? Entä muuttuvat totuudet? Tieteellinen tieto on luonteeltaan karttuvaa ja itseään korjaavaa. Tunnistammeko nykyhetkessä olennaisen tiedon ja osaammeko jakaa sitä muille? Ohjaako rahoitus tutkimusaiheiden valintaa? Millä periaatteella julkaisemme aineistoa Finnassa?

Kokoelmien kartuttaminen. Tarkistammeko aina kokoelmien uusien kartuntojen taustat riittävän huolellisesti? Entä miten keräämämme tieto välittyy museoammattilaisten seuraavalle sukupolvelle? Keräämmekö tietoa itseämme varten vai palvelemmeko kulttuuriperinnön kokonaisuuden karttumista? Tätä kautta tutkimus liittyy kokoelmien kokonaisuuteen. Eettinen kartuttaminen tuottaa laadukkaita kokoelmia, joiden kartunnan periaatteet ovat ymmärrettäviä myös heille, jotka tulevat jatkamaan meidän työtämme. Tämä liittyy minusta erityisesti nykydokumentointiin, mutta tietysti myös kaikkeen muuhun kartuntaan.

ICOMin eettiset säännöt eivät mainitse tutkimuspolitiikkaa museolle tarpeellisten asiakirjojen joukossa. Tarvitseeko sellaista kaikilla ollakaan – jokainen harkitkoon sitä itse. Selvää lienee kuitenkin, että kaikkien museoiden pitää pohtia sitä, mitä tutkimus oman museon kohdalla tarkoittaa.

Museoammattilaisen koulutukseen sisältyy ymmärrys akateemisen tutkimusprosessin eri vaiheista. Olisi hyödyllistä määritellä sekä itselleen että muille, mihin kohtiin prosessia oman museon tutkimustyö sijoittuu. Tiedon tuottaminen ja sen avaaminen yleisölle, myös akateemiselle yleisölle, on tärkeä osa sekä tutkimusprosessia että museotyötä. Yhteistyö akateemisten instituutioiden kanssa kartuttaa sekin yhteistä ymmärrystä kulttuuriperinnöstä eikä museoiden tarvitse tehdä kaikkea työtä itse. Mallia voi katsoa vaikka Espoon kaupunginmuseon vastavalmistuneesta tutkimus- ja julkaisupolitiikasta.


Minna Sarantola-Weiss
ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen
Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö

2. sääntö: Museot ylläpitävät kokoelmiaan yhteiskunnan ja sen kehityksen hyväksi

Museokokoelmien vaikuttavuudesta ja esine-energiasta

ICOMin museoeettisten ohjeiden toisen säännön mukaan "museot ylläpitävät kokoelmiaan yhteiskunnan ja sen kehityksen hyväksi". Museoiden yhteiskunnallinen sijoittuminen herättää keskustelua, kuten Eero Ehanti edellisessä blogauksessa osuvasti esitti. Museoiden on alati perusteltava toimintoja, jotka eivät tuota hyötyä lyhyellä aikavälillä. Onko niin, että nopeasti päivittyvässä sähköisessä maailmassa museokokoelma ja kokoelmanhallinta ovat liian pitkiä sanoja? Onko kokoelmanhallinnalla vaikuttavuutta, ja edistävätkö kokoelmat yhteiskunnan hyvää?

Museoiden kokoelmat ovat museotoiminnan aikaa kestävä ydin katsottaessa toimintaa pitkällä aikavälillä. Meillä on käsitys, että museot ovat julkisia instituutioita yhteiskunnassa, joihin kaikilla väestöryhmillä on mahdollisuus kokoontua vaihtamaan ajatuksia rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä.

Yhtenä kiintopisteenä näissä turvapaikoissa ovat museokokoelman originaalit ja kolmiulotteiset esineet, ja ennen kaikkea niiden välittämä esine-energia. Esine-energia voidaan ymmärtää siten, että alkuperäisellä museoesineellä on esineen tietoarvon ylittävä ominaisuus, joka koostuu esineen originaliteetista, ulkoisesta muodosta ja olemassaolon historiasta, mutta on lopulta enemmän kuin osiensa summa. Tästä kokonaisuudesta kumpuaa museoiden vaikuttavuuden ydin.

Museologi Kenneth Hudsonin määrittelemässä Suuressa museossa on katsottu tärkeäksi suojella jotakin osaa yhteiskunnasta museoiden ammattitaidon turvin. Kokoelman esineistö on säilynyt satoja vuosia museon kokoelmanhallinnan piirissä ja esineiden museoarvo on välittynyt sukupolvesta toiseen katkeamatta. Museokokoelmat ovat historiallinen todiste museoiden vaikuttavuudesta. Kokoelmissa olevat esineet ja niiden heritologinen itseisarvo ovat pääomaa, jota muilla yhteiskunnan instituutioilla (lukuun ottamatta muita muistiorganisaatioita) ei ole. Tätä potentiaalia ei kannata hukata aikana, jossa oman toiminnan vaikuttavuudella on väliä.


Nina Robbins (FM, YAMK, museologian jatko-opiskelija)
Päivi Ukkonen (YAMK, konservoinnin lehtori)
Minna Turtiainen (Gallen-Kallelan museon kokoelmapäällikkö)
Metropolia ammattikorkeakoulun paperi- ja interiöörikonservoinnin opiskelijat

1. sääntö: Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä

Velvollisuuksia riittää, entä resursseja?

Loistavaa Museoetiikka 2.0 -julkaisua juhlistaakseni, ja jatkoksi Leena Paaskosken mainioon avauspostaukseen, pureudun ICOMin museotyön eettisistä säännöistä ensimmäiseen. Se kuuluu näin: "Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä". Pääotsikon alle kirjattu periaate asettaa museot vastuulliseksi aineellisesta ja aineettomasta luonnon- ja kulttuuriperinnöstä ja edellyttää hallintoelimien ja johtajien suojelevan ja edistävän tätä perintöä ja siihen kohdistettuja inhimillisiä, aineellisia ja taloudellisia voimavaroja.

Kun sääntöä lukee eteenpäin, hahmottuu epäkaupallinen instituutio, joka tukeutuu vankalle perustalle ja toimii johdonmukaisesti, pitkäjänteisesti ja ammattitaitoisesti yhteiskunnan asettamissa raameissa. Institutionaalisen aseman pitää olla kunnossa, kuten myös tilojen, joissa museo toimii ja kokoelmaansa vaalii ja esittelee. Rahoituksen turvaaminen on tärkeää, jota ohje aivan oikein korostaa samalla kuitenkin kehottaen varovaisuuteen. Tulolähteistä riippumatta museoiden pitää pystyä valvomaan näyttelyiden ja muun toiminnan sisältöjä ja riippumattomuutta. Henkilöstön on totta kai oltava ammattitaitoista.

Ylevää, vai mitä? Toisaalta myös varsin välttämätöntä, josta kertoo sekin, että pitkälti samat asiat on meillä kirjattu museolakiin valtionosuuden edellytyksinä.

Tämä ensimmäinen sääntö ei varmaankaan ole viitatuin kun arjen museoeettisistä kysymyksistä keskustellaan, mutta sen pohtiminen on tärkeää. Sääntöön kirjattujen asioiden pitäisi nimittäin muodostaa se kivijalka, jolle menestyksekäs museotyö rakentuu. Onko näin?

Ensinnä mieleeni nousee kysymyksiä velvollisuuksista, joita alussa siteerattu periaate museoiden niskaan rysäyttää. Melkoisen mittavia velvollisuuksia, mielestäni. Ovatko museot kategorisesti vastuussa kaikesta kulttuuriperinnöstä? Pitäisikö kuitenkin rajata hieman? Sillä eihän kaikki kulttuuriperintö saa museoiden huomiota, vaikka sitä ansaitsikin. Ensinnäkin kyse on valinnoista. Joku valitsee mitä vaalitaan kulttuuriperintönä tulevia sukupolvia varten ja, toivottavasti, omankin sukupolven hyödyksi ja iloksi. Toiseksi tosielämä tulee vastaan. Ei ole resursseja hoitaa niin sanotusti koko tonttia. Näin ollen ei voida mielestäni sanoa museoiden, tai muistiorganisaatioiden jos laajennetaan hieman näkökulmaan, olevan vastuussa koko kulttuuriperinnöstä, vaan vain siitä osasta kulttuuriperintöä, joka valitaan vaalittavaksi ja jonka vaaliminen on mahdollista. Jonkun pitää mahdollistaa museoprosessit. Jonkun pitää maksaa siitä että toimitilat ovat kunnossa, niissä työskentelee riittävästi osaavia ihmisiä ja niin edelleen.

Sääntö ohjeistaa johtajat ja hallintoelimet mahdollistamaan nämä asiat. Näin tietysti onkin. Riittävän korkealle kun katsotaan, vastuulliset löytyvät politiikasta ja ministeriötasolta, joiden piireissä monet museokenttäämme vaikuttavat ratkaisut tehdään. Mutta paljon vastuuta on organisaatioidenkin johdolla. Toiminnan edellytyksien varmistamiseksi on toimittava itse.

Tästä päästään toiseen kohtaan, johon haluan kiinnittää huomiota tästä ensimmäisestä säännöstä, nimittäin mainintaan museoiden epäkaupallisesta luonteesta. Sitä käsitellään tarkemmin sääntöjen myöhemmissä luvuissa ja sitä myöten, toivottavasti, tämän blogikirjoitussarjan myöhemmissä osissa. Kuitenkin tässäkin jo haluan lämmitellä herättämällä ajatuksia aihepiiristä. Kaupallisuuden pelko saattaa sitoa museoiden edellytyksiä toimintansa mahdollistamiseen. Ei kaupallisuus niin pahasta ole, vaan itse asiassa välttämätöntä näinä aikoina. Museot kilpailevat huomiosta muiden ajanviettotapojen kanssa, kuten Kimmo Levä on tuonut monesti esiin parissakin hiljattaisessa PS-blogipostauksessaan täällä ja täällä.

Kaupallista ajattelua ja osaamista tarvitaan tässä huomiokilpailussa. Huuli pyöreänä kuuntelin juuri amerikkalaisen museonjohtajan kertovan heidän rahankeruustaan, joka on tuottanut meikäläisestä näkökulmasta käsittämättömän paljon sekä sponsoreilta että yksityisiltä lahjoittajilta. Tietenkin, yhteiskunta on erilainen, eivätkä säännöstömme pykälät kiellä sponsorointia.  Mutta silti jotenkin kavahdan epäkaupallisuuteen rohkaisevaa sävyä. Voisiko sitä jotenkin muokata, jotta museoiden olisi helpompi toimia nyky-yhteiskunnan monesti talouden edellytyksin pyörivässä ympäristössä?

Tietysti tätä voidaan pitää saivarteluna ja säännön nykyistä muotoilua riittävänä, mutta mielestäni velvollisuuksia kannattaa ainakin pohtia, ettei vaan käy niin, että museo tai museotyöntekijä musertuu liiallisen velvollisuudentunteen uuvuttamana työtaakan mahdottomuuteen. Tai tarvittavat resurssit jäävät saavuttamatta kaupallisuuden pelosta.

Lopetan kärjistäen: pitäisikö museoiden tuntea velvollisuudentuntoa vain sellaisesta, mistä joku niille maksaa? Se joku voi olla valtio tai kunta, mutta myös jokin yksityinen toimija. Jälkimmäisten tavoittamiseksi tarvitaan rempseän kaupallista otetta, eikö vain?


Eero Ehanti
ICOM Suomen komitean hallituksen puheenjohtaja
Intendentti, Kansallismuseo

Oletko museoeettinen?

Milloin viimeksi kaivoit esiin ICOMin Museotyön eettiset säännöt saadaksesi tukea haasteelliseen tilanteeseen työssäsi? Saitko apua? Avartuiko ajattelusi museon tehtävästä, sen toteuttamisen tavoista ja mahdollisuuksista? Mitä museoetiikka omassa työssäsi ja museossasi on?

Minun etiikkavihkoseni oli hautautunut työhuoneen kirjakasoihin, kunnes jouduin sattumalta paneutumaan asiaan hieman enemmän. Ja ymmärsin, että tietoinen museoeettinen pohdiskeluhan onkin terveellistä, hyödyllistä ja kiinnostavaa, sillä museoetiikka on tarkoitettu museotyön ohjaajaksi, vahvistajaksi ja innoittajaksi. Omassa museossani olemme olleet (huomaamattamme) museoeettisiä esimerkiksi pohtiessamme, kenen kuuluu rahoittaa museotoimintaa, kenen tarinoita näyttelyssä kerromme tai voiko oma-aloitteisten kansalaisten kiinnostusta museokokoelmien täydentämiseen kutsua passiiviseksi tallennukseksi.

ICOM Suomen komitean ja Jyväskylän yliopiston ainejärjestö Corpuksen Museoetiikka 2.0 -seminaarissa keväällä 2015 alustaneen kehityskonsultti TT Janne Behmin mukaan ammattieettiset säännöt ovat ammatillisen yhteisön velvollisuuksia, jotka varmistavat että yhteisö säilyy, kehittyy ja toimii oikein. Etiikan avulla voidaan tukea käsitystä yhteisestä tehtävästä ja lisätä ammattiyhteisön keskinäistä luottamusta. Seminaarissa pohdittiinkin sitä, tukevatko museoalan ammattieettiset säännöt yhä riittävällä tavalla nykypäivän museotyötä vai pitäisikö meidän ryhtyä uudistamaan ja päivittämään niitä? ICOM nimittäin rohkaisee jäsenmaidensa museoammattilaisia jatkuvasti kehittämään eettisiä sääntöjä.

Eettinen keskustelu ei voi olla koskaan loppuun käyty. ICOM Suomen komitea kannustaa kaikkia hedelmälliseen, monitasoiseen ja vilkkaaseen ajatustenvaihtoon. Tässä blogissa avaamme keskustelun museotyön etiikasta ja sen merkityksestä seuraten nykyisten museotyön eettisten sääntöjen kahdeksaa näkökulmaa. Uusia blogikirjoituksia tulee muutaman viikon välein, näkökulma kerrallaan. Keskustelun herättäjänä ja vauhdittajana kannattaa hyödyntää tuoretta julkaisua Museoetiikka 2.0 – Puheenvuoroja ja keskustelunavauksia, jonka ICOM ja Corpus ovat juuri julkaisseet yhteistyössä Suomen museoliiton ja Jyväskylän yliopiston kanssa. Katso julkaisu täältä.

Osallistu keskusteluun! Haluamme kerätä paitsi museoarjen kokemuksia ja esimerkkejä museoetiikan hyödyntämisestä myös mielipiteitä, käsityksiä, ideoita ja ehdotuksia siitä, miten museotyön eettisiä sääntöjä tulisi mahdollisesti uudistaa. Vai ovatko eettinen henki ja ymmärrys tärkeämpiä kuin yksittäiset yksityiskohtaiset säännöt? Entä jos Museotyön eettiset säännöt 2.0 olisivatkin eettisen keskustelun eloisa foorumi, jossa arjen kokemukset ja esimerkit karttuisivat jatkuvasti ja eettinen ajattelumme kulttuuriperinnön äärellä kehittyisi edelleen? Miten olisimme parhaiten museoeettisiä?

Mutta aloitetaanko siis vaikka tästä: milloin ja missä tilanteessa kaivoit esiin ICOMin museoetiikan ja saitko siitä apua? 


Leena Paaskoski
ICOM Suomen komitean hallituksen museoetiikkavastaava 
Suomen Metsämuseo Luston intendentti