torstai 25. helmikuuta 2016

Matkaraportti: ICOM Nord kokoustaa Grönlannissa - Pohjoismaiden museohaasteet


Syys-lokakuun vaihteessa 2015 järjestettiin Grönlannin Nuukissa Pohjoismaiden ICOM-komiteoiden vuosittainen ICOM Nord -kokous, johon osallistuivat Suomen komitean puheenjohtaja Eero Ehanti sekä sihteeri Wiktoriina Hurskainen. Nord-kokousta ennen keskusteltiin Pohjoismaiden museohaasteisiin ja mahdollisuuksiin keskittyvässä konferenssissa (Culture across boundaries – Conference on museum challenges and possibilities for future Nordic collaboration) yhdessä Grönlannin museonjohtajien kanssa.

© Eero Ehanti
© Eero Ehanti


ICOMin eettiset säännöt grönlanniksi


ICOMin presidentti Hans-Martin Hinz avasi kolmipäiväisen konferenssin ilmaisemalla aidon kiinnostuksensa siihen miten paikalliset Grönlannissa käsittelevät aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöään. Hinz totesi syrjemmällä sijaitsevien alueiden osallistumisen ICOMin toimintaan olevan tärkeää ja toivovansa ettei kyseinen konferenssi jäisi ainoaksi.

Yksi suuri syy konferenssin järjestämiselle Grönlannissa oli ICOMin eettisten sääntöjen grönlanninkielisen ensikäännöksen julkaiseminen. Käännöksen rahoituksesta on vastannut Grönlannin kansallismuseo. Daniel Thorleifsen Grönlannin kansallismuseosta ja arkistosta totesi, että etiikkakoodiston kääntämisestä grönlannin kielelle oli keskusteltu jo vuonna 1992. Thorleifsen totesi rajallisen museohenkilökunnan olevan syy siihen, että Grönlanti on osa Tanskan ICOMia. Toiveena olisi kuitenkin oma kansallinen komitea, vaikka haasteena onkin hankala poliittinen tilanne ja hallinto.

© Eero Ehanti


Vinnie Nørskov Tanskan ICOMista kertoi pohjoismaisen yhteistyön alkaneen 70-luvulla. Tällä hetkellä ICOMin jäseniä Pohjoismaissa on noin 4000. ICOMin yleiskokous on järjestetty kolme kertaa pohjoisessa; Tukholmassa vuonna 1959, Kööpenhaminassa vuonna 1974 ja Norjan Stavangerissa vuonna 1995. Nørskov painotti vielä ICOMin toiminnan lujittavan muun muassa siteitä paikallisten ihmisten ja museoiden välillä sekä eri aloja edustavien museoiden välillä.

Ensimmäisen konferenssipäivän iltaa vietettiin Nuukin tanskalaisnorjalaisen perustajaisän, lähetyssaarnaaja Hans Egeden (1686 - 1758) oranssissa kotitalossa, joka on samalla Grönlannin vanhin rakennus.

© Eero Ehanti

Keskustelua museohaasteista


Toisena konferenssipäivänä kuultiin erilaisia, pääasiassa haasteisiin keskittyviä puheenvuoroja pohjoismaiden museokentältä.

Nivi Christensen Nuukin taidemuseosta kertoi Grönlannissa olevan kaksi taidemuseota (Ilulissat ja Nuuk). Nämä ovat yksityisiä taidekokoelmia ilman keräilyä koskevaa strategiaa. Christensen kertoi myös suunnitteluasteella olevasta ”Grönlannin kansallisesta taidegalleriasta”, jonka toteuttamiseen ei ole toistaiseksi löytynyt rahaa. Christensen totesi voimakkaassa puheenvuorossaan, että Grönlannin kansallismuseon vastuulla on grönlantilaisen taiteen kerääminen, mutta sitä ei ole kirjoitettu mihinkään. Christensenin puheenvuoro antoi vaikutelman, että museoalalla saa Grönlannissa jatkuvasti kyseenalaistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita ja samalla toimia pioneerina uusien käytäntöjen puolesta.

© Eero Ehanti

Grönlannin museoarkea


Bo Albrechtsen Grönlannin kansallismuseosta ja arkistosta kertoi Grönlannin museohistoriasta. Ensimmäinen museo perustettiin vuonna 1953 yksityisellä rahalla halusta dokumentoida ja säilyttää Grönlannin metsästykseen liittyvä kulttuurihistoria. Vuonna 1980 perustettiin Kansallismuseo kun Grönlanti sai itsehallinnon. Grönlannin 15 paikallismuseosta monissa on vain yksi työntekijä ja usein assistentti. Kansallismuseon näyttelytekstit ovat ainoastaan kahdella kielellä, grönlanniksi ja englanniksi. Tämä on poliittinen valinta, joka on saanut tanskalaisilta vierailijoilta negatiivista palautetta. Kansallismuseossa on esillä myös Qilakitsoqin alueelta löydetyt 1400-luvulta peräisin olevat neljä muumioitunutta ihmishahmoa. Vaikka muumiot ovatkin maailmankuulut, kävijän on itse löydettävä ne museosta. Museo on tässä halunnut varmistaa eettisen lähestymistavan ihmisjäänteiden esillepanoon liittyen.

© Eero Ehanti


Anne-Mette Olsvig Qasigiannguitin museosta totesi, että paikallismuseoiden haasteista keskustellaan paikallisella ja poliittisella tasolla. Monet museoista sijaitsevat vanhoissa rakennuksissa, joiden ylläpito on työlästä ja saavutettavuus ei välttämättä ole normien mukainen. Ilmasto sekä demografiset muutokset aiheuttavat myös haasteita. Pienet museoyksiköt toisaalta voivat toimia ketterämmin yhteisöjen kanssa.

© Eero Ehanti

Carl-Erik Holm itäisen Grönlannin Tasiilaqin museosta kertoi, että hallinnollisten muutosten vuoksi (18 kuntaa yhdistyivät neljäksi kunnaksi) monta työpaikkaa siirtyi pääkaupunki Nuukiin. Kunnan neljä museota jakavat 2,2 miljoonan Tanskan kruunun suuruisen budjetin vuosittain.

Grönlannissa kävijöitä museoihin houkuttelee tavallisten paikallisten ihmisten arkeen liittyvät arvot kuten isovanhempien valokuvat ja jouluisin joulukuusi. Ristiriitoja syntyy kun paikalliset asukkaat toivovat museoihin uudempaa historiaa, turistit taas vanhaa historiaa.

© Eero Ehanti
© Eero Ehanti

Hans-Martin Hinz totesi Grönlannin museoammattilaisten esitysten päätteeksi, että käsitys museosta on muuttunut. Museot eivät enää ole jonkin kulttuurin tai aikakauden kultakaudesta kertovia välineitä, vaan ne esittävät monesta eri näkökulmasta tapoja ymmärtää tämän päivän yhteiskuntaa.


ICOM Nord -kokous


ICOM Nord-kokouksessa Nuukin taidemuseossa vaihdettiin Pohjoismaiden ICOM-komiteoiden ja yleisestikin museo-alan ajankohtaisia kuulumisia. Ruotsissa useimmat valtio-omisteiset museot muuttuvat pääsymaksuttomiksi vuoden 2016 alussa. Samoin uusia museoita perustetaan vauhdilla, joista muun muassa vuonna 2016 avattava Ikea-museo. Islannissa taas on havaittavissa poliittista painetta museoiden yhdistämiseen. Kokouksessa päätettiin, että vuoden 2016 ICOM Nord -tapaaminen järjestetään Suomessa.

ICOM Nord-kokouksen yhteydessä tutustuttiin myös Grönlannin yliopistoon ja arkistoon. Arkisto vastaanottaa materiaalia kaikilta Grönlannin julkisilta ja toisinaan myös yksityisiltä tahoilta. Pitkäksi aikaa mieleen jäi kummittelemaan arkistossa kerrottu tosiasia; kaikki 1950-lukua vanhemmat arkistomateriaalit Etelä-Grönlannin alueelta tuhoutuivat kun Tanskan Titaniciksikin kutsuttu M/S Hans Hedtoft törmäsi jäävuoreen ja upposi neitsytmatkallaan Grönlannista Tanskaan vuonna 1959. Puoli mannerta ilman historiaa!


Eero Ehanti ja Wiktoriina Hurskainen



© Eero Ehanti


© Eero Ehanti

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

1. sääntö: Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä

Velvollisuuksia riittää, entä resursseja?


Loistavaa Museoetiikka 2.0 -julkaisua juhlistaakseni, ja jatkoksi Leena Paaskosken mainioon avauspostaukseen, pureudun ICOMin museotyön eettisistä säännöistä ensimmäiseen. Se kuuluu näin: "Museot säilyttävät, tulkitsevat ja edistävät ihmiskunnan luonnon- ja kulttuuriperintöä". Pääotsikon alle kirjattu periaate asettaa museot vastuulliseksi aineellisesta ja aineettomasta luonnon- ja kulttuuriperinnöstä ja edellyttää hallintoelimien ja johtajien suojelevan ja edistävän tätä perintöä ja siihen kohdistettuja inhimillisiä, aineellisia ja taloudellisia voimavaroja.

Kun sääntöä lukee eteenpäin, hahmottuu epäkaupallinen instituutio, joka tukeutuu vankalle perustalle ja toimii johdonmukaisesti, pitkäjänteisesti ja ammattitaitoisesti yhteiskunnan asettamissa raameissa. Institutionaalisen aseman pitää olla kunnossa, kuten myös tilojen, joissa museo toimii ja kokoelmaansa vaalii ja esittelee. Rahoituksen turvaaminen on tärkeää, jota ohje aivan oikein korostaa samalla kuitenkin kehottaen varovaisuuteen. Tulolähteistä riippumatta museoiden pitää pystyä valvomaan näyttelyiden ja muun toiminnan sisältöjä ja riippumattomuutta. Henkilöstön on totta kai oltava ammattitaitoista.

Ylevää, vai mitä? Toisaalta myös varsin välttämätöntä, josta kertoo sekin, että pitkälti samat asiat on meillä kirjattu museolakiin valtionosuuden edellytyksinä.

Tämä ensimmäinen sääntö ei varmaankaan ole viitatuin kun arjen museoeettisistä kysymyksistä keskustellaan, mutta sen pohtiminen on tärkeää. Sääntöön kirjattujen asioiden pitäisi nimittäin muodostaa se kivijalka, jolle menestyksekäs museotyö rakentuu. Onko näin?

Ensinnä mieleeni nousee kysymyksiä velvollisuuksista, joita alussa siteerattu periaate museoiden niskaan rysäyttää. Melkoisen mittavia velvollisuuksia, mielestäni. Ovatko museot kategorisesti vastuussa kaikesta kulttuuriperinnöstä? Pitäisikö kuitenkin rajata hieman? Sillä eihän kaikki kulttuuriperintö saa museoiden huomiota, vaikka sitä ansaitsikin. Ensinnäkin kyse on valinnoista. Joku valitsee mitä vaalitaan kulttuuriperintönä tulevia sukupolvia varten ja, toivottavasti, omankin sukupolven hyödyksi ja iloksi. Toiseksi tosielämä tulee vastaan. Ei ole resursseja hoitaa niin sanotusti koko tonttia. Näin ollen ei voida mielestäni sanoa museoiden, tai muistiorganisaatioiden jos laajennetaan hieman näkökulmaan, olevan vastuussa koko kulttuuriperinnöstä, vaan vain siitä osasta kulttuuriperintöä, joka valitaan vaalittavaksi ja jonka vaaliminen on mahdollista. Jonkun pitää mahdollistaa museoprosessit. Jonkun pitää maksaa siitä että toimitilat ovat kunnossa, niissä työskentelee riittävästi osaavia ihmisiä ja niin edelleen.

Sääntö ohjeistaa johtajat ja hallintoelimet mahdollistamaan nämä asiat. Näin tietysti onkin. Riittävän korkealle kun katsotaan, vastuulliset löytyvät politiikasta ja ministeriötasolta, joiden piireissä monet museokenttäämme vaikuttavat ratkaisut tehdään. Mutta paljon vastuuta on organisaatioidenkin johdolla. Toiminnan edellytyksien varmistamiseksi on toimittava itse.

Tästä päästään toiseen kohtaan, johon haluan kiinnittää huomiota tästä ensimmäisestä säännöstä, nimittäin mainintaan museoiden epäkaupallisesta luonteesta. Sitä käsitellään tarkemmin sääntöjen myöhemmissä luvuissa ja sitä myöten, toivottavasti, tämän blogikirjoitussarjan myöhemmissä osissa. Kuitenkin tässäkin jo haluan lämmitellä herättämällä ajatuksia aihepiiristä. Kaupallisuuden pelko saattaa sitoa museoiden edellytyksiä toimintansa mahdollistamiseen. Ei kaupallisuus niin pahasta ole, vaan itse asiassa välttämätöntä näinä aikoina. Museot kilpailevat huomiosta muiden ajanviettotapojen kanssa, kuten Kimmo Levä on tuonut monesti esiin parissakin hiljattaisessa PS-blogipostauksessaan täällä ja täällä.

Kaupallista ajattelua ja osaamista tarvitaan tässä huomiokilpailussa. Huuli pyöreänä kuuntelin juuri amerikkalaisen museonjohtajan kertovan heidän rahankeruustaan, joka on tuottanut meikäläisestä näkökulmasta käsittämättömän paljon sekä sponsoreilta että yksityisiltä lahjoittajilta. Tietenkin, yhteiskunta on erilainen, eivätkä säännöstömme pykälät kiellä sponsorointia.  Mutta silti jotenkin kavahdan epäkaupallisuuteen rohkaisevaa sävyä. Voisiko sitä jotenkin muokata, jotta museoiden olisi helpompi toimia nyky-yhteiskunnan monesti talouden edellytyksin pyörivässä ympäristössä?

Tietysti tätä voidaan pitää saivarteluna ja säännön nykyistä muotoilua riittävänä, mutta mielestäni velvollisuuksia kannattaa ainakin pohtia, ettei vaan käy niin, että museo tai museotyöntekijä musertuu liiallisen velvollisuudentunteen uuvuttamana työtaakan mahdottomuuteen. Tai tarvittavat resurssit jäävät saavuttamatta kaupallisuuden pelosta.

Lopetan kärjistäen: pitäisikö museoiden tuntea velvollisuudentuntoa vain sellaisesta, mistä joku niille maksaa? Se joku voi olla valtio tai kunta, mutta myös jokin yksityinen toimija. Jälkimmäisten tavoittamiseksi tarvitaan rempseän kaupallista otetta, eikö vain?


Eero Ehanti
ICOM Suomen komitean hallituksen puheenjohtaja
Intendentti, Kansallismuseo


sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Matkaraportti: Kapkaupunki - Näyttelyvaihdon uudet markkinat, yleisöt ja näkökulmat

ICEEn (International Committee for Exhibitions and Exchange) Kapkaupungin konferenssista meille raportoi myös komitean puheenjohtaja Carina Jaatinen.


Vaikeaa historiaa, vaikuttavaa museotyötä ja toivoa yhteistyöstä


ICEE eli ICOMin näyttelyvaihtokomitea kokoontui vuonna 2015 Cape Townissa, Etelä Afrikassa. Isäntämaan valinnassa vaikutti mm. ICOMin vastuu maailmanjärjestönä toimia globaalisti ja tarjota kollegoille ympäri maailman mahdollisuus osallistua kansainvälisiin museoammattilaisten verkostoihin. Afrikkalaisia ICOMin toiminnassa on toistaiseksi vähän johtuen maanosan vaikeista olosuhteista ja yleisestä resurssien puutteesta. Etelä-Afrikassa museokenttä on kuitenkin vakiintunut (yli 400 museota) ja joukossa on vahvoja toimijoita, vaikka sielläkin resurssien puute leimaa etenkin julkisen sektorin toimintaa.

ICEE 2015 perhepotretti.
© Carina Jaatinen

ICOM Etelä-Afrikan kanssa yhteistyönä järjestetty konferenssi käsitti yhden päivän työpajan ja kolme varsinaista konferenssipäivää. Lisäksi ohjelmaan kuului ICEEn perinteinen Market Place of Exhibitions and Ideas, jossa kuultiin toistakymmentä lyhyttä esittelyä tällä hetkellä maailmaa kiertävistä tai suunnitteilla olevista näyttelyhankkeista. Konferenssissa vierailtiin myös yhdeksässä eri museokohteessa Kapkaupungissa ja sen lähistöllä.

Nelson Mandela vietti nyt museona toimivassa
Robben Islandin vankilassa 18 vuotta 27 vuoden vankeusajastaan.
© CJ

Yhteistyöstä toivoa tulevaisuuteen - kansallisesti ja kansainvälisesti


ICOM Etelä-Afrikan ja Etelä-Afrikan museoliiton yhteisesti isännöimän työpajan tavoitteena oli koota kansallisia museotoimijoita keskustelemaan näyttelyvaihdon merkityksestä ja edistämismahdollisuuksista Etelä-Afrikassa ja kansainvälisesti. Työpajassa oli kaksi pääpuheenvuoroa, joista toisessa esittelin ICEEn puheenjohtajana kansainvälisen verkostoitumisen mahdollisuuksia sekä kansainvälistä näyttelyvaihtoa ja sen merkitystä suomalaisen museon näkökulmasta. Toisessa key note –puheenvuorossa toimitusjohtaja Peter Elsaesser itävaltalaisesta MuseumsPartner –yrityksestä kertoi kiertonäyttelytoimintaan liittyvistä logistisista ja sopimuskäytäntöihin liittyvistä haasteista sekä kansainvälisten standardien merkityksestä riskien ennakoimisessa.

Etelä-afrikkalaiset museoviranomaiset ja -ammattilaiset esittelivät puheenvuoroissaan kansallisen museotoiminnan haasteita ja näkemyksiään näyttelytoimintaan liittyvistä tavoitteista ja ongelmista. Alustusten jälkeen oli laaja paneelikeskustelu, johon myös yleisö otti osaa. Niin puheenvuoroissa kuin keskustelussakin nousivat selkeästi esiin etelä-afrikkalaisten museoiden keskeiset ongelmat – erittäin niukat resurssit, museoiden vähäinen julkinen arvostus, laajojen kansanosien tavoittaminen ja hallitsijat, jotka eivät ymmärrä kulttuurin merkitystä ja arvoa yhteiskunnalle. Lääkkeeksi tilanteeseen nähtiin ennen kaikkea alueellisen ja kansallisen yhteistyön kehittäminen, voimien yhdistäminen ja kansainvälisiin verkostoihin osallistuminen – mahdollisuuksien mukaan.


Kulttuurityön haasteet epävakaassa yhteiskunnassa


Konferenssin ensimmäinen key note –puhuja Marilyn Martin, freelancer museo- ja kulttuurivaikuttaja ja kuraattori, toi esiin samoja haasteita kuin kollegansa työpajapäivänä, vain kriittisemmin. Martinin mukaan Etelä-Afrikassa haasteena ei ole vain rahan ja arvostuksen puute, vaan myös korruptoitunut politiikka ja hallinto, kulttuuriin liittyviä mielleyhtymiä ja museotoimintaa rasittava apartheid-ajan ja valkoisten historian leima, kansalaisyhteiskunnan väheksyminen ja kaupallisuuden kasvava vaikutus taide- ja kulttuurisektorilla. Martin on pitkään pyrkinyt vaikuttamaan julkisten taide- ja kulttuuri-instituutioiden puolesta ja kritisoi ankarasti nykytrendiä, jossa kaupallisten toimijoiden katsotaan voivan korvata julkisia palveluita.


Pienimuotoista mutta sitäkin vaikuttavampaa museotyötä


Huolimatta suurista haasteistaan etelä-afrikkalainen museotyö teki minuun suuren vaikutuksen. Erityisen innostavaa oli huomata, että siinä missä meillä länsimaissa päivän puheenaiheena on museoiden omien (kadotettujen tai uusien) yhteisöjen löytäminen, Kapkaupungissa näkemissäni museoissa museotoiminta oli aidosti yhteisölähtöistä ja yhteisöjään palvelevaa. Esittelen kaksi esimerkkiä.

Kapkaupungin keskustassa sijaitseva District Six museum perustettiin 1994 kunnioittamaan Kapkaupungin kuudennen kaupunginosan alueelta aikanaan pakkosiirroin poistetun mustan väestönosan muistoa. Minulle kävijänä oli häkellyttävää ymmärtää, kuinka äskettäin tämä kaikki oli tapahtunut. Yhtä häkellyttävää oli myös huomata, miten avoimesti ja vapautuneesti apartheidin ajan tuskallista perintöä voidaan tänä päivänä Etelä-Afrikan museoissa käsitellä. District Six museum on hieno esimerkki museosta, joka toimintaa ohjaa yhteisöllinen periaate: Me emme koskaan esittele historiaa, joka kertoo Teidän elämästänne – ilman Teitä.

Distrix Six museum on aidosti yhteisönsä muisti.
© CJ


Toinen konferenssiväkeen suuren vaikutuksen tehnyt museokohde oli pienimuotoinen Solms Delta Museum, viinitilan yhteyteen perustettu yksityinen museo. Viinitilan vuonna 2001 ostanut uusi omistaja halusi toteuttaa tilalla oikeudenmukaista ja reilua omistaja- ja työnantajapolitiikkaa. Osana uudistuksia hän halusi perustaa museon kertoakseen kävijöille tilan tarinan ja kunnioittaakseen mustan työväestön roolia ja osaa viinitilan toiminnassa ja historiassa. Museon kuraattori käytti käsitettä ”slow violence” kuvatakseen olosuhteita, joissa musta työväestö tilalla eli vuosisatojen ajan. Apartheidin näkökulmasta ristiriitaista ja peiteltyä oli se tosiasia, että valkoiset maahanmuuttajat ottivat vuosisatojen aikana usein mustia vaimoja, joten monissa suvuissa verenperinnössä on sekä alkuperäisväestön että uudisasukkaiden jälkiä. Yhteisöään kunnioittavassa museossa oppaina toimivat mm. nuoret, joiden perheet olivat kuuluneet tai kuuluivat tilan työväestöön. Tämä museo osoittaakin, että huolimatta suurista yhteiskunnallisista haasteista ja historian taakasta, mustan ja valkoisen väestönosan on mahdollista löytää sovinnollinen rinnakkaiselo, jossa vallitsee keskinäinen kunnioitus ja arvostus.

Solms Delta museoon kuuluu minimaalinen musiikkimuseo.
© CJ

Solms Delta museon soittimet ovat kävijöiden kokeiltavissa.
© CJ


Inspiraatiota avoimesta kulttuurista


Vaikka konferenssimme aiheena oli näyttelyvaihto, saimme myös muistutuksen digitaalisen vallankumouksen ilosanomasta museoille. Hollannin Rijksmuseumin johtaja Wim Pijbes, joka oli konferenssin toinen key note –puhuja, esitteli inspiroivasti Rijksmuseumin strategiaa, jonka avainkäsitteitä ovat avoimuus, luovuus ja jakaminen. Rijksmuseum on antanut vapaaseen käyttöön yli 200 000 korkearesoluutioista kuvaa kokoelmansa teoksista. Mitä kokoelmien avaaminen ja jakaminen avoimeen käyttöön voi tuottaa, siitä voitte katsoa yhden hilpeän esimerkin täältä.

Rijksmuseum on myös perustanut palvelun, jossa voi ilmaiseksi käydä luomassa omia kuvakokoelmia ja käyttää niitä luovasti ja vapaasti omiin tarkoitusperiin – myös kaupallisiin. Rijksmuseum palkitsee vuosittain studiossa jaetut innovatiivisimmat kokeilut ja sovellukset – tästä voit katsoa viime vuoden palkinnon saajat. Niin paljon kuin Pijbesin esitys herättikin ihastusta, kokoelmien digitalisointi ja avaaminen on Etelä-Afrikan museoiden todellisuudessa toistaiseksi vain kaukainen haave.


Kansainvälisen näyttelyvaihdon monet kasvot


Konferenssin puheenvuorot heijastivat kokonaisuudessaan hyvin kansainvälisen näyttelyvaihtotoiminnan nykyistä luonnetta. Museoiden lisäksi kiertonäyttelyitä tuottavat kasvavassa määrin yksityiset yritykset yhteistyössä museoiden kanssa. Yrityksissäkin on eroja – on niitä, jotka tuntevat ja ymmärtävät museotoiminnan luonnetta hyvin ja joiden toiminta perustuu tiiviisiin ja luottamuksellisiin kumppanuussuhteisiin. Niissä hankkeissa museot antavat hankkeisiin kokoelmiaan ja tietojaan, ja yritys vastaa näyttelytuotannosta, sopimusliikenteestä ja logistiikasta. Kumpikin osapuoli voi olla osaltaan rahoittamassa toimintaa.

Sitten on kasvava joukko yrityksiä, joiden tausta on tapahtumatuotannoissa, ja joiden näkökulmasta näyttelyt ovat konsertteihin ja vaikkapa monster auto –esityksiin rinnastettavia tapahtumia. Nämä yritykset kierrättävät maailmalla block buster –näyttelyitä, joiden aiheet liikkuvat dinosauruksista Star Warsiin ja muumioista Harry Potteriin. Kaupalliset toimijat ovat kasvavassa määrin museoiden tärkeitä kumppaneita, mutta kun markkinoille tulee uusia, museoalaa tuntemattomia toimijoita, on syytä olla erityisen tarkkana mm. eettisten kysymysten suhteen.

Tämä todellisuus ei kuitenkaan kosketa käytännössä lainkaan Etelä-Afrikan museoita – jos ei kosketa juuri suomalaisiakaan museoita. Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostavaa olikin, että Etelä-Afrikkalaisten museoiden toiveet pienimuotoisesta näyttely-yhteistyöstä, yhteistyönäyttelyistä, kokoelmalainoista ja asiantuntijavaihdosta kuulostavat juuri sellaiselta yhteistyöltä, joka sopisi monille suomalaisillekin museoille. Olen mielelläni välittämässä kontakteja Etelä-Afrikan suuntaan, mikäli joku on kiinnostunut tarkemmin yhteistyön mahdollisuuksista.

Vasemmalla ICEEn hallituksesta Antonio Rodriguez ja Anne-Marie Raymond,
keskellä komitean pj ja oikealla kaksi ICEEn matka-apurahan saajista
Chinwe Abara Nigeriasta ja Balthazar Kiboga Tansaniasta.
© CJ


Komitean puheenjohtajana minulle oli erityisen tärkeää, että konferenssi onnistui kaiken kaikkiaan erinomaisesti ja sai paljon kiitosta osanottajilta sekä paikan päällä, että jälkeenpäin laaditussa osanottajakyselyssä. Konferenssin puheenvuorot, tarkempi ohjelma sekä pian myös palautekyselyn tulokset löytyvät konferenssin nettisivuilta täältä.


Carina Jaatinen
Näyttelypäällikkö
Espoon kaupunginmuseo

perjantai 29. tammikuuta 2016

Oletko museoeettinen?

Milloin viimeksi kaivoit esiin ICOMin Museotyön eettiset säännöt saadaksesi tukea haasteelliseen tilanteeseen työssäsi? Saitko apua? Avartuiko ajattelusi museon tehtävästä, sen toteuttamisen tavoista ja mahdollisuuksista? Mitä museoetiikka omassa työssäsi ja museossasi on?

Minun etiikkavihkoseni oli hautautunut työhuoneen kirjakasoihin, kunnes jouduin sattumalta paneutumaan asiaan hieman enemmän. Ja ymmärsin, että tietoinen museoeettinen pohdiskeluhan onkin terveellistä, hyödyllistä ja kiinnostavaa, sillä museoetiikka on tarkoitettu museotyön ohjaajaksi, vahvistajaksi ja innoittajaksi. Omassa museossani olemme olleet (huomaamattamme) museoeettisiä esimerkiksi pohtiessamme, kenen kuuluu rahoittaa museotoimintaa, kenen tarinoita näyttelyssä kerromme tai voiko oma-aloitteisten kansalaisten kiinnostusta museokokoelmien täydentämiseen kutsua passiiviseksi tallennukseksi.

ICOM Suomen komitean ja Jyväskylän yliopiston ainejärjestö Corpuksen Museoetiikka 2.0 -seminaarissa keväällä 2015 alustaneen kehityskonsultti TT Janne Behmin mukaan ammattieettiset säännöt ovat ammatillisen yhteisön velvollisuuksia, jotka varmistavat että yhteisö säilyy, kehittyy ja toimii oikein. Etiikan avulla voidaan tukea käsitystä yhteisestä tehtävästä ja lisätä ammattiyhteisön keskinäistä luottamusta. Seminaarissa pohdittiinkin sitä, tukevatko museoalan ammattieettiset säännöt yhä riittävällä tavalla nykypäivän museotyötä vai pitäisikö meidän ryhtyä uudistamaan ja päivittämään niitä? ICOM nimittäin rohkaisee jäsenmaidensa museoammattilaisia jatkuvasti kehittämään eettisiä sääntöjä.

Eettinen keskustelu ei voi olla koskaan loppuun käyty. ICOM Suomen komitea kannustaa kaikkia hedelmälliseen, monitasoiseen ja vilkkaaseen ajatustenvaihtoon. Tässä blogissa avaamme keskustelun museotyön etiikasta ja sen merkityksestä seuraten nykyisten museotyön eettisten sääntöjen kahdeksaa näkökulmaa. Uusia blogikirjoituksia tulee muutaman viikon välein, näkökulma kerrallaan. Keskustelun herättäjänä ja vauhdittajana kannattaa hyödyntää tuoretta julkaisua Museoetiikka 2.0 – Puheenvuoroja ja keskustelunavauksia, jonka ICOM ja Corpus ovat juuri julkaisseet yhteistyössä Suomen museoliiton ja Jyväskylän yliopiston kanssa. Katso julkaisu täältä.

Osallistu keskusteluun! Haluamme kerätä paitsi museoarjen kokemuksia ja esimerkkejä museoetiikan hyödyntämisestä myös mielipiteitä, käsityksiä, ideoita ja ehdotuksia siitä, miten museotyön eettisiä sääntöjä tulisi mahdollisesti uudistaa. Vai ovatko eettinen henki ja ymmärrys tärkeämpiä kuin yksittäiset yksityiskohtaiset säännöt? Entä jos Museotyön eettiset säännöt 2.0 olisivatkin eettisen keskustelun eloisa foorumi, jossa arjen kokemukset ja esimerkit karttuisivat jatkuvasti ja eettinen ajattelumme kulttuuriperinnön äärellä kehittyisi edelleen? Miten olisimme parhaiten museoeettisiä?

Mutta aloitetaanko siis vaikka tästä: milloin ja missä tilanteessa kaivoit esiin ICOMin museoetiikan ja saitko siitä apua? 


Leena Paaskoski
ICOM Suomen komitean hallituksen museoetiikkavastaava 
Suomen Metsämuseo Luston intendentti

maanantai 11. tammikuuta 2016

Matkaraportti: Washington D.C - Museo-opetuksen saavutettavuus

CECAn (Committee for Education and Cultural Action) konferenssista Washingtonista meille raportoi Hanna Forsselin lisäksi nyt myös Sanni Pöntinen. 


Washington ja museot



Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington D.C on mittakaavassaan massiivinen ja johdattaa hyvin amerikkalaiseen skaalaan. Kaikki on suurta, monumentaalisista rakennuksista tuloeroihin. Vierailin konferenssin aikana kaikkiaan kuudessa museossa sekä kymmenellä muistomerkillä. Museot ovat rakennuksina valtavia, sisällön mittakaava riippui museosta. Vierailin pääosin Smithsonian museoissa mutta mukaan mahtui myös Kreeger-museo sekä Newseum. Smithsonian-instituutti on itsessään Yhdysvaltain valtion rahoittama koulutus- ja tutkimuslaitos, jolla on myös omia museoita ja eläintarha. Kaikkiin Smithsonian museoihin on vapaa pääsy.

Museoista vaikutuksen teki erityisesti Newseum, joka avaa lehdistön, journalismin, sotadokumention ja lehdistökuvan historiaa. Vaikka esim. Vietnamin sodan vaiheet kuvamateriaaleineen ovat tuttuja, poistuin museosta silmät punaisena. Amerikkalaiset osaavat tarinankerronnan. Myös Kreeger-museon kokoelma oli hämmästyttävä, jolle myös itse museon arkkitehtuuri teki oikeuttaan.
 
Vaikuttava oli myös valtava ilmailu ja avaruusmuseo, jossa oli tungosta. Sisään astuessa museoon toivottivat tervetulleeksi vetreät vanhukset (vapaaehtoiset), jotka olivat silmin nähden kiinnostuneita kävijöiden mukavuudesta ja viihtymisestä.  Valtavat avaruusrakettien osat, Neil Armstrongin avaruuspuku, ensimmäinen ja alkuperäinen von Wrightin veljesten lentokone ja Hubble-teleskooppi olivat luonnollisesti hirvittämän mielenkiintoisia.



Jokaisessa museossa pyrin saamaan selville sisältöjä yleisötyöstä. Air and space -museossa ympäri museota oli ”pedapisteitä”, joissa kävijöitä haastettiin tutkimaan, kokeilemaan ja keskustelemaan. Pedapisteteitä ylläpitivät opiskelijat, joskin niiden sisältö oli museolehtoreiden suunnittelemaa. Minulle selvitettiin mm. paperin ja yksinkertaisen puhaltamistehtävän avulla, miten ja miksi lentokone pysyy ilmassa. Tämän lisäksi museossa oli valtava tila ilmailun ja avaruusmatkailun, mittakaavan, gravitaation jne. tutkimiselle ja kokeiluille. Yllättävää kyllä tila on täynnä pääosin aikuisia, vaikka tilan visuaalinen ilme ja tapa puhutella olivat mielestäni suunnattu lapsille tai koko perheen yhteiselle tekemiselle.

Amerikan intiaanien museossa vapaaehtoiset toivottivat jälleen tervetulleeksi ja olivat hyvin ilahtuneita, että suomalaista kiinnostaa Amerikan intiaanien historia. Rupatellessa he johdattelivat myös näyttelyihin. Museossa oli suuri tila perheiden yhteiselle ajanvietolle ja tekemiselle, joka oli valmistunut muutama vuosi sitten. Aiemmin tila oli ollut tutkijoille mutta museo oli todennut, että suuren kysynnän vuoksi tila haluttiin valjastaa perheiden ja kouluryhmien käyttöön. Tilassa saattoi tehdä iglun, pelata pelejä liittyen Amerikan intiaanien entiseen ja nykyiseen kulttuuriin ja vierailla ja leikkiä esim. intiaanien alkuperäisasutuksissa ja tehdä vaikkapa koulutehtäviä ja käsitöitä. Erityistä tilan rakentamisessa oli se, että se oli toteutettu vahvalla museon sisäisellä yhteistyöllä. Suunnitteluun oli osallistunut tutkijoita, museolehtoreita, kuraattoreita, avustajia ja opettajia. Jokainen toiminnallinen piste oli tarkkaan harkittu.



Konferenssi Amerikan intiaanien museossa



Konferenssin teema oli saavutettavuus, kuinka rakennetaan siltoja museon yhteisöihin. Suomessa teema oli mielestäni esillä paljon noin kymmenen vuotta sitten. Kuulin konferenssissa kaikkiaan 68 esitystä, jotka tavalla tai toisella lähestyivät aihetta. Esityksissä näkyi hyvin eri yhteiskuntien vaiheet saavutettavuus-käsitteen ymmärtämisestä. Jossakin keskityttiin paljon fyysiseen saavutettavuuteen mutta ilahduttavan paljon olivat esillä myös taloudellinen, tiedollinen ja henkinen saavutettavuus. Teemaan mahtui asiasta useita erinomaisia esityksiä.

Eniten minua puhutteli esitys, joka puhui museon empatiasta. (ks. www.museumcommons.com #EmpatheticMuseum) Millainen onkaan museon kyky viestiä kaikille yhteiskunnan kerroksille, ja miten tämä näkökulma huomioidaan kaikessa museon toiminnassa. Miten ollaan kiinni tässä ajassa, on aihe sitten museon intressissä tai ei. Esityksessä korostettiin, että saavutettavuus lähtee siitä, millaisia ihmisiä museo palkkaa, ketä sen johtokunnassa istuu ja millaisia kuvia se välittää toiminnastaan. Millainen on organisaation ns. kehonkieli.  Mielenkiintoista esityksessä oli myös se, että se ei puhunut saavutettavuudesta, vaan empatiasta.

Muita kiinnostavia esityksiä tuli mm. The Clark-museosta, jossa taidemuseo tekee työtä nuorisorikollisten kanssa. Ideana on, että nuori suorittaa osaa yhdyskuntapalvelustaan museossa, jossa se oppii keskustelemaan tunteistaan ja jakamaan ajatuksiaan taiteen äärellä ja keinoin. Ohjelma kestää nuorelle viisi viikkoa, jolloin nuori tapaa museon työntekijöitä 2h viikossa. Projektin museolehtori kiteytti esityksessä tärkeäksi vanhempien osallistamisen toimintaan ja aktiivisen, luottavaisen ja kannustavan suhtautumisen nuoria kohtaan. Ohjelma on palkittu Yhdysvalloissa useilla arvostetuilla palkinnoilla, mm. MA State art Award, best arts collaboration, Frame, Talking art 2008, EdCom Award for Excellence in Programming.

Kiinnostava oli myös esitys Brasiliasta, jossa museo opettaa alemman tulotason työläisille mm. kansalaistaitoja ja työoikeuksia. Ohjelmaan osallistuvat henkilöt (2015 240hlö) ovat 15-70-vuotiaita. Erityistä projektissa oli se, että se toteutettiin ns. night schoolina, jotta työläiset pääsivät osallistumaan toimintaan. Museo teki projektissa vahvaa yhteistyötä sosiaaliviranomaisten ja esim. lakimiesten kanssa, joita oli mahdollisuus tavata projektin aikana.

Whitechapel-gallery piti esityksen Dunchamp & Son -toimintamallista, jossa nuoret toimivat museon yleisötyöntekijöinä. He mm. rakentavat näyttelyjä yhdessä museon kuraattoreiden kanssa. Esitys käsitteli myös demokraattista päätöksentekoa. Sitä kuinka nuori kokee omistajuutta projektista ja miten työprosessi avataan yleisölle. Esityksessä korostettiin, että projektin aikana kuraattoreiden ja nuorten väliset päätökset tehtiin ns. pyöreän pöydän ympärillä, jossa kaikki keskustelivat ja osallistuivat. Projektin vetäjä toimi ulkopuolisena fasilitaattorina. Projektin omistajuuden tunne mahdollistettiin nuorille ns. mapping-tekniikalla, jossa projektin kulloisiakin vaiheita kirjattiin ylös ja niistä keskusteltiin. Projektin aikana nuoret tekivät videopäiväkirjoja, jotka olivat lopulta nähtävillä mm. näyttelyssä. Tämä toimintatapa lisäsi prosessin läpinäkyvyyttä.

Smithsonian instituutilla oli myös hyvin vaikuttava yleisötyön ohjelma, josta Chirtine Reish kertoi puheenvuorossaan. Projektin takana oli uudelleen ajattelua siitä, kuinka kokoelmat voisivat olla entistä paremmin oppilaiden, opettajien vanhempien tai kenen tahansa, joka haluaa oppia saatavilla. Sen tavoitteena on tehdä oppimisesta iloinen, jaettu mutta myös yksilöllinen kokemus.

Konferenssin aikana syventyi käsitykseni museoiden paradigman muutoksesta. Museon olemassaolo oikeutuu tässä ajassa, kun se on osa yhteisöään. Se ei ajattele ihmistä kohteena vaan kanssakulkijana. Se ymmärtää olevansa vastuussa yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka ovat läsnä juuri nyt. Se tekee työtä mm. turvapaikanhakijoiden, työttömien, syrjäytyneiden nuorten kanssa keinoinaan taide ja historia. Tällä se luo uusia merkityksiä myös itselleen. Tällä tavoin ihmiset ymmärtävät sen perimmäisen tarkoituksen kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja välittäjänä, koska se puhuttelee ja vaikuttaa kaikessa inhimillisessä elämässä.


Sanni Pöntinen
johtava museolehtori
kulttuurikasvatusyksikkö TAITE
Tampere

Matkaraportti: Kapkaupunki - Näyttelyvaihdon uudet markkinat, yleisöt ja näkökulmat

ICEEn (The International Committee on Exhibitions and Exchanges) konferenssi pidettiin Kapkaupungissa 16.-19.11.2015. Konferenssin teemana oli "Get Connected! New Markets, Audiences and Perspectives in Exhibition Exchange". Matkalta meille raportoi Marjo Meriluoto-Jaakkola.


Ryhmäkuva.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola

Etelä-Afrikan museoiden haasteita ja uudenlaista intoa


Etelä-Afrikassa on paljon erittäin mielenkiintoisia museoita, joita johdetaan hyvin ammattimaisesti ja joilla on upeita kokoelmia, mutta joilta usein puuttuu resursseja ja uskoa omiin kykyihin tuottaa laajoja, jopa kansainvälisiä yleisöjä kiinnostavia näyttelyitä. Orjuuden ja apartheidin perintö näkyy vahvasti koko Etelä-Afrikan yhteiskunnassa ja etenkin historiallisen tiedon käsittelyssä. Tutustuimme useampaankin hienoon uuteen museoon, joissa oli lähdetty aivan makrotasolta tutkimaan paikallista historiaa ja rakentamaan tasaveroisempia suhteita yhteisön eri rotuja edustavien ryhmien välille. Mustien ja värillisten kokemista epäinhimillisyyksistä kertovien monumenttien näkemisen jälkeen oli koskettavaa kuulla ja kokea, että siltojen rakentaminen todella on mahdollista. Uskon, että konferenssin järjestäminen Etelä-Afrikassa antoi paikalliselle museoille erittäin paljon paitsi kansainvälisiä kontakteja myös intoa ja nostetta kehittää omaa toimintaansa.

District Six museo kertoo Kapkaupungin keskustasta apartheidin aikana pois ajetun mustan yhteisön elämästä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola


Uusia yleisöjä, uusia yhteistyökumppaneita näyttelyihin ja näyttelyiden vaihtoon


Konferenssin sessioissa pureuduttiin aina ajankohtaisiin uusien kävijäryhmien houkutteluun museoihin ja uusien näyttelyvaihtomahdollisuuksien luomiseen. Keynote-puhuja Wim Pijbes Amsterdamin Rijksmuseumista puhui avointen kokoelmien merkityksestä uusien yleisöjen hankkimissa. Rijksmuseumin kokoelmiin kuuluvien 250,000 kuvan antaminen vapaaseen käyttöön varmaankin tuo yhdelle maailman tämän hetken suositummista museoista entistä enemmän näkyvyyttä ja sitä kautta yleisöä. La Caixa Foundationin 150 neliömetrin näyttelyksi avautuva rekka taas tavoittaa 2 miljoonaa espanjalaista joka vuosi. Yhdysvalloissa kiertäviä näyttelyitä on alettu viedä pienten museota vailla olevien kaupunkien kirjastoihin. Myös näin voidaan tavoittaa miljoonia uusia museokävijöitä ja kierrättää näyttelyitä museon kotiympäristöä laajemmalle yleisölle.

Museum Van de Kaap on yksityinen ammatillisesti johdettu museo viinitilalla. Tilan omistaja antaa 15% tuotosta tilan mustille työntekijöille (orjien jälkeläisille) asuntoina, koulutuksena ja päivähoitona. Koko yhteisö on osallistunut tilan arkeologisiin kaivauksiin ja haastattelututkimuksiin, heillä on oma teatteriseurue ja bändi sekä museo.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola


ICEE on hyvin käytännönläheinen komitea. Konferensseissa on aina kolme osaa: sessiot, behind the scenes -museokäynnit ja joka maailmankolkan näyttelyiden Market Place. Ideoita ja uutta osaamista omaan työhön tarttuu monissa tilanteissa: bussimatkakeskusteluissa vieruskaverin kanssa, tutustuessa uusiin museoihin ja näyttelyiden uudenlaisiin tekniikoihin tai luennoilla istuessa. Etelä-Afrikan museoissa ei ehkä niinkään tule tehneeksi teknisiin innovaatioihin liittyviä löytöjä, mutta sitäkin enemmän muistuu mieleen, että parhaissa näyttelyissä on keskeistä vahva tarina, joka on asianmukaisesti tutkittu ja tuotettu suuren yleisön pureskeltavaksi.

!Khwa Ttu, the San Education and Culture Centre.
© Marjo Meriluoto-Jaakkola



Marjo Meriluoto-Jaakkola
Vapriikki

tiistai 8. joulukuuta 2015

Matkaraportti: Washington D.C. - Museo-opetuksen saavutettavuus

ICOM Suomen komitea ry:n matka-avustuksella matkustettiin tänä syksynä myös Yhdysvaltoihin. Hanna Forssell raportoi CECAn (Committee for Education and Cultural Action) konferenssista, joka järjestettiin Washington D.Cssä 17.-21.9.2015. Konferenssin teemana oli Museum Education and Accessibility: Bridging the Gaps.



Koskaan et tiedä kuka museoon seuraavaksi tulee


Osallistaminen, vapaaehtoistyö, esteettömyyttä edistävät ratkaisut sekä digitaalinen oppiminen ja tiedonjakaminen nousivat pääteemoiksi ICOM CECA:n konferenssissa Washingtonissa. Nämä niputettiin sujuvasti saavutettavuus-käsitteeseen. Moni konferenssissa puheenvuoron saanut totesi, että museon on pyrittävä fyysiseen esteettömyyteen, sen olisi luotava keinoja ottaa osaa, mahdollistaa omien merkitysten ja sisältöjen luominen, mutta myös edesauttaa kokonaisvaltaista oppimista ja kokemista. Saavutettavuutta parantavat ratkaisut tulisivat olla aina mielessä, sillä kuten Smitshonian Educatian and Outreach -yksikön päällikkö Shari Werb puheenvuorossaan osuvasti sanoi: ”Koskaan et tiedä kuka museoon seuraavaksi tulee”.

Konferenssin pääteemat



National Museum of American Indianin auditorioon oli kerääntynyt osallistujia 65 maasta, joten puheenvuorojen myötä sai kattavan silmäyksen museoiden yleisötyöhön maapallon eri kolkille. Sama työ ja ajatukset, maanosasta ja museon erityisalasta riippumatta, yhdistää museon yleisötyötä tekeviä. Miten saadaan museoon eri-ikäisiä ihmisiä, miten tehdään töitä yhdessä yleisöjen kanssa, miten ihmiset voivat auttaa museota kasvamaan yhteisölleen ja yhteiskunnalleen tärkeäksi? Tämän lisäksi konferenssissa nostettiin jälleen kerran pöydälle evaluoinnin ja yleisötyön tutkimuksen tärkeys. Jos et pysty osoittamaan paperilla miten projektisi sujui ja miten se vaikutti osallistujiin, sinun on vaikeaa perustella toiminnan tärkeyttä muille, esimerkiksi museon johdolle tai potentiaalisille sponsoreille. CECA:n hallitukseen kuuluva Marie-Clarte O'Neill (Ecole du Louvre) painotti evaluoinnin käyttöönottoa systemaattisesti osaksi omaa työtä, sekä kannusti CECA:n jäseniä osallistumaan vuosittaiseen Best Practise -kilpailuun, jotta hyvät käytänteet menisivät myös jakoon.

Kreeger Museum on pieni, mutta yllättävä museokohde keskustan ulkopuolella. Arkkitehtien Philip Johnson ja Richard Fosterin 1963 suunnittelema rakennus on ainutlaatuinen rakennus. Se on tehty David Kreegerin kotitaloksi, joka oli intohimoinen musiikin harrastaja ja taiteen keräilijä. Hänen kuoltuaan se on muutettu museoksi, joka on täynnä Monetin ja Picasson maalauksia. Muistisairaille suunnatuissa tapaamisissa yhdistyykin musiikki ja taide. Taideteoksiin eläydytään aina elävän musiikin kautta.
© Hanna Forssell


Itse kiinnostuin erityisesti nuorten kanssa tehdyistä projekteista. Tässä en ole poikkeus, sillä nuoret tuntuvat olevan kaikilla museoilla kiikarissa – vapaaehtoisestihan nuoria ei monenkaan museon nurkalla näy. Monessa museossa nuorten toiminta lähtee heidän omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan. Taiwanilaisessa Juming Museumissa myös pienet lapset perheineen osallistuvat vapaaehtoistoiminnan merkeissä museon toimintaan. Myös aineistojen jakaminen verkkoon ja siten museoiden sisältöjen avaaminen on äärimmäisen ajankohtaista. Smithsonianin Learning and Digital Access -yksikön päällikkö Stephanie Norbyn toi esitelmässään esille kuinka kouluille suunnattu digitaalinen oppimismateriaali on tärkeää. Verkkoaineisto mahdollistaa ja monipuolistaa oppimista koulussa, mutta myös luo kiinnostuksen vierailla museossa. Hänen kertomuksensa koululuokasta, joka oli vuoden ajan työskennellyt museon taideaineistojen parissa tietokoneen kautta, ja saapui projektin jälkeen keväällä katsomaan aitoja teoksia museoon, liikutti. Kun teoksia oli tutkailtu ja käsitelty monen oppiaineen kautta pitkään ja hartaasti, oppilaat olivat purskahtaneet itkuun kun näkivät niiden olevan oikeasti olemassa.

National Museum of Natural Historyn (Smithsonian) pedatilassa on paljon tutkittavaa: muun muassa oikeita ihmisen luita. Ihmisluiden käyttöä perustellaan tutkimustarkoituksessa.
© Hanna Forssell

Tiedettä ja pedagogisia tiloja



Esitelmien ohella antoisaa oli päästä tutustumaan tarkemmin Smithsonianin museoiden pedagogisen toiminnan tiloihin ja tutustua niissä konkreettisesti tehtävään yleisötyöhön. National Museum of Natural Historyn Q?rius -projektin tavoitteena on tuoda tiede lähelle nuoria ja johdattaa heitä myös ammatinvalintaan avaamalla luonnontieteiden merkitystä monialaisesti useassa eri ammatissa. Nuoret myös osallistetaan hankkeen jälkeen museon vapaaehtoiksi. Museon opetustila oli hämmentävän hieno: kosketeltavat opetuskokoelmat olivat laajat ja niistä löytyvä tieto avautui tietokoneelta. Tiedot sai myös tallennettua omalle tilille ja siten niitä saattoi jälkikäteen tarkastella kotona verkon kautta. Kokoelmat ja yleisötyö olivat saman asian äärellä: museossa on aina noin 200 tutkijaa töissä ja heitä kutsutaan tutkimusprosessinsa aikana kertomaan työstään yleisölle.

Amerikkalainen koulujärjestelmä arvostaa ylipäätään tiedeoppimista. Tämä näkyi myös National Museum of American Historyn uudessa työpaja-tilassa, jossa lapset eivät juurikaan päässeet kokemaan vanhoja esineitä vaan keksimään uusia. Sparklab! -konseptiin kuuluu ytimekkäästi itse tekeminen ja innovointi. Työpajan eri pisteillä on erilaisia materiaaleja käytettävissä, ja niiden äärellä museon työntekijä kannustaa kehittelemään niistä jotakin uutta. Smithsonian on monistanut Sparklab!:in myös Ukrainaan ja Intiaan. Vaikka historiallinen museo katsookin raikkaasti menneen sijaan tulevaisuuteen, työpajan toteutus jäi vähän ontoksi. Uuden keksimisen ohella omaa ratkaisukykyä olisi voinut käyttää myös historian ilmiöiden selvittämiseen. Toisaalta heillä oli myös kekseliäs tapahtumallisuuteen liittyvä osa, jota en muissa museoissa vielä ole nähnyt. Kameroin varustetussa koekeittiössä nimittäin järjestetään ruokaan liittyviä tapahtumia. Kokit tekevät yleisön edessä erilaisia ruokia ja kertovat samalla niiden historiasta ja kulttuuritaustoista. Nämä tilaisuudet viedään suoraan myös verkkoon. Tämä olisi mahtava lisä johonkin suomalaiseenkin museoon!

National Gallery of Art (Smithsonian) tukee taiteilijoiden työskentelyä. Myös museon must see -kohteena olevan Raphaelin The Alba Madonnan (1510) äärellä saa maalata oikeilla maaleilla. Taiteilijan työ tosin keskeytyy alituiseen kun ihmiset pysähtyvät juttelemaan aiheesta. Teos jäi tästä syystä myös hyvin mieleen.
© Hanna Forssell


CECA Suomeen 2017



CECA:n toimintaan liittyen on myös tiedotettavaa. ICOM:in uuden jäsenrekisterijärjestelmän takia komitean jäsenmäärä on yllättäen tippunut noin 1300 jäsenestä noin 900 henkeen. Tämä johtuu siitä, että ICOM on vihdoin ryhtynyt poistamaan jäsenrekistereistään ne henkilöt, jotka eivät enää maksa jäsenmaksua. Näinhän sen pitäisikin olla. Aiemmin ajankohtaisten jäsenluetteloiden saaminen esimerkiksi tiedotustarkoitukseen on ollut todella vaikeaa. Ehkä tämä nyt helpottuu. Edelleen CECA on kuitenkin yksi suurimmista. Lisäksi lobbasin suomalaisten museoiden puolesta, ja tällä hetkellä näyttääkin varsin todennäköiseltä että CECA ja DEMHIST järjestävät yhteisen konferenssin Helsingissä vuonna 2017. Valmistelemme konferenssia yhdessä Kansallismuseon näyttelypäällikkö Minerva Keltasen kanssa, joka kuuluu DEMHIST:in johtokuntaan. Matkaseurasta erityinen kiitos TAITE:n johtavalle museolehtorille Sanni Pöntiselle, joka ansiokkaasti omassa esitelmässään toi esiin sen, miten museo voi olla mukana ihmisen koko elämänkaaren. Siihen pyrimme!

National Air and Space Museum (Smithsonian) on monumentaalinen museo. Koska konferenssin teema oli saavutettavuus, en voinut olla näppäämättä tätä kuvaa.
© Hanna Forssell



Hanna Forssell
vastaava museolehtori
Kansallismuseo

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Matkaraportti: Yerevan - Nousevat trendit

Tove Vesterbacka raportoi meille MPRn (International Committee of Marketing and Public Relations) konferenssista Armenian Yerevanista. Konferenssi pidettiin 24.-28.10.2015 teemalla Emerging Trends. Technology, Millenial, Controversy.


ICOM/MPR -konferenssin pääkallopaikkana toimi tänä vuonna idän ja lännen sulatusuuni, Armenian Yerevan. Konferenssin kattoteema oli Emerging Trends ja tämän alle saatiin liitettyä puheenvuoroja niin Millenials-kohderyhmän erityispiirteistä kuin kaikkien huulilla olevasta digitalisaatiostakin. Konferenssin tapahtumapaikkoina toimivat Aram Khachaturian museo sekä Armenian Genocide Museum-Institute. Jälkimmäisen paikan aihe ja päivän alkuun sijoitettu opastettu kierros ei varsinaisesti nostanut konferenssipäivän tunnelmaa kattoon, mutta sisältö oli pysäyttävää, ajatuksia herättävää ja musertavan surullista.

Yhteinen kukkienlasku Armenian Genocide Museum -instituutin muistomerkille.
© Tove Vesterbacka


Puheenvuorot Millenials-ryhmästä (n. vuosina 1980-2000 syntyneet) keskittyivät heidän motiiveihin ja ominaispiirteisiin. Milleniaalit arvostavat vapaa-aikaa ja panostavat perhe-elämään. He haluavat tehdä ja kokea asioita yhdessä lastensa kanssa huomattavasti laajemmin kuin heitä edeltävät sukupolvet. He ovat syntyneet ”tekniikkalusikka suussa” ja täten ensimmäinen aidosti digitaalinen sukupolvi. He syttyvät innovaatioista ja haluavat (museo)asiakkaina ottaa aktiivisen roolin. Museoiden kannattaisikin vakavasti pohtia miten näihin tarpeisiin voidaan vastata. Monet Milleniaalit ovat myös edelläkävijöitä ja tämä luo museoille mahdollisuuksia ajatella asioita heidän kauttaan, tuoreesta näkövinkkelistä.

Kyseisen kohderyhmän museoiden ovista sisään saaminen ei siis missään nimessä mielestäni ole jutun pihvi, vaan huomattavasti oleellisempaa on miten heidän kauttaan voisi löytää uusia avauksia ja ajattelutapoja. Yhteistyössä, ei niinkään ikään, vaan asenteeseen ja elämänkatsomukseen fokusoimalla.

Ohjelman loistavaa antia oli myös amerikkalaisen Nick Honeysettin puheenvuoro otsikolla ”Resilient connections”. Hän keskittyi siihen miten aito yhteys kävijöihin luodaan ja miten voidaan erottua houkuttelevana vaihtoehtona kun kilpaillaan ihmisten arvokkaimmasta resurssista, ajasta. Mieleeni jäi erityisesti se miten Honeysett kuvaili omistajuutta: asian omistaja ei sisältöjen kohdalla välttämättä ole niiden ”oikea omistaja”, vaan se joka tuo sisällöt kätevimmin ja helpoiten asiakkaiden ulottuville. Arvokkain asia tapahtuu juuri siinä pisteessä jossa asiakas kohtaa tavoittelemansa sisällön.

Tom Goodwin kuvaa maailman muuttumista.


Tämän kaltainen ajattelu on ollut pinnalla viime aikoina muutenkin. Tom Goodwin on osuvasti sanonut: Uber, maailman suurin taksiyhtiö ei omista yhtään autoa ja Airbnb, maailman suurimpana majoituspalveluna ei omista yhtään kiinteistöä. Siinäpä runsaasti ajattelemisen aihetta myös uusien museo(palvelu)iden kehittämiseen.


Tove Vesterbacka
Propagandamaisteri/Uusi kaupunginmuseo 2016
Helsingin kaupunginmuseo