7. sääntö: Museot toimivat lainmukaisesti

On hieman kummallista, että museoiden täytyy erikseen mainita eettisissä säännöissä, että ne toimivat lainmukaisesti. Tämänhän pitäisi olla sanomatta ja kirjoittamattakin selvää. Viimeaikainen Panama-paperi-keskustelu kuitenkin osoittaa tylyllä tavalla, että laki on niin kuin se luetaan. Kohussa toistaiseksi eniten ryvettynyt Nordea-pankkikin on koko johdon suulla joutunut vakuuttamaan, että pankki noudattaa lakia – ei tosin yhtä juhlavasti kuin museot ICOMin seitsemännen eettisen säännön kautta. Niissä todetaan, että ”museon täytyy noudattaa täydellisesti kansainvälisiä, alueellisia, kansallisia ja paikallisia lakeja.”

Oletettavasti tilanne on kuitenkin se, että Nordea ei ole lakia täydellisesti tuntevien tahojen näkökulmasta rikkonut lakia. Toinen kysymys on, onko toimittu oikeudenmukaisesti. Ilmeisen monen lainoppineen eettiseen toimintaan sopii Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin kuvaus, jossa torppari Otto Kivivuori totesi poikansa Jannen lakiopinnoista ”Ei se sitä sillä lue, että hän osais lain täyttää, vaan sillä, että hän tietäis kuinka sen kiertäminen kävis”.

Ainakaan kaikkien mielestä se, että lain täydellisen tuntemisen taitoa käytetään porsaanreikien etsimiseen, ei ole oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuuden täydellinen toteutuminen on kuitenkin vielä epätodennäköisempää kuin täydellisen lainmukaisuuden toteutuminen. Tämä johtuu siitä, että oikeudenmukaisuus on enemmän yksilökohtaista tunnetta kuin tietoa. Tästä veronkierto on hyvä esimerkki. Harva pitää vauraiden ihmisten panamalaista veronkiertoa oikeudenmukaisena. Oletettavasti yhtä harva tuomitsee lain tai oikeudenmukaisuuden näkökulmasta Viroon suuntautuvan viinarallin, vaikka siinäkin on kyse verokierrosta.

Lain noudattaminen yleisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta näyttää olevan erittäin tärkeää niissä asioissa, joita organisaatiot ja niissä työskentelevät edustavat. Selvää on, että museoita tai museoissa työskenteleviä kohdellaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta eri tavalla kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä kuin muita ihmisiä. Tätä voi testata esimerkiksi mielikuvaharjoituksella: kuinka uutisoitaisiin julkisen taideteoksen töhriminen tai tuhoaminen, jos tekijänä olisi jonkin taidemuseon työntekijä tai sitten normaali huligaani? Todennäköisesti ensimmäisessä tapauksessa nostettaisiin jo otsikossa esiin tekijän tausta, ja se kaiketi olisi myös tärkein tekijä uutiskynnyksen ylittymisessä.

Väitän, että yksikään museo ei täytä ICOMin eettistä määräystä täydellisen lainmukaisesta toiminnasta. Museon toimintaan vaikuttaa lukuisia hallintoon, talouteen ja itse museotyöhön liittyviä lakeja, joiden sisältöä kukaan ei täydellisesti tunne eikä siten voi niitä täydellisesti noudattaakaan. Kansallisesti ja kansainvälisesti eniten rikottuja lakeja ovat epäilemättä tekijänoikeus- ja henkilötietolait, joiden sisällöt ovat monitulkintaisia. Niiden täydellinen noudattaminen veisi pohjan museoiden koko kokoelmatyöltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän ei tulisi noudattaa lakeja eikä sitä, että tiukan paikan tullen voisimme vedota tietämättömyyteen tai lakien monimutkaisuuteen. Meidän on tunnettava toimintaamme koskevat lait nykyistä paremmin ja pystyttävä arvioimaan niiden perusteella toimintamme lainmukaisuus sekä laista tekemiimme tulkintoihin sisältyvät riskit.

Lainmukaisen toiminnan osalta suomalaisen museotoiminnan kummallisuus on se, että useimmat museot eivät noudata, eikä niiden tarvitsekaan noudattaa, lakia, jonka nimi on Museolaki. Toisin kuin nimi antaisi luvan odottaa, Museolaki ei määrittele museota ja sen toiminnan lainmukaisuutta. Se määrittelee, millä perusteella museo halutessaan pääsee valtionosuusrahoituksen piiriin tai pysyy siinä. Määrällisesti valtionosuusrahoitteisia museoita on museoiden kokonaismäärästä alle 20 %. Museolain sisällön laventamiseen olisi tarvetta. Alan kehityksen näkökulmasta olisi hyvä, jos museolain osaksi tai sen yhteyteen nostettaisiin myös muut museoiden toimintaan liittyvät lait, joista ensimmäisenä tulevat mieleen muinaismuistolaki ja rakennussuojelulaki. Näiden roolia museoiden laillisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kivijalkana voisi vahvistaakin.

Mielestäni Museot toimivat lainmukaisesti -sääntö on ICOMin eettisten sääntöjen joukossa ongelmallinen etenkin sen nykyisen sisällön osalta. Lain noudattaminen ei sinällään voi olla eettinen valinta, vaan itseisarvo. Eettinen valinta sitä vastoin voi olla lain noudattamatta jättäminen tietyissä tilanteissa. Tällaisia eettisiä valintoja saatetaan esimerkiksi tehdä ympäristöliikkeissä. Jos koko pykälää ei poisteta jonkin arvopohjalta nousevan säännön tieltä, sisältöä on hyvä lähteä viilaamaan siihen suuntaan, että museoiden on erityisesti päätehtävänsä näkökulmasta ja siihen liittyvissä kysymyksissä edistettävä oikeudenmukaisuutta.  Jos tämä tuntuu liian suurelta askeleelta, poistetaan nykyisestä määritelmästä ainakin sana täydellisesti. Ei raskauteta itseämme turhalla täydellisyyden tavoittelemisella tässäkään asiassa.

Kimmo Levä
Suomen museoliiton johtaja

5. sääntö: Museoiden voimavarat tarjoavat mahdollisuuksia muille julkisille palveluille

ICOMin museoeettisten sääntöjen viides kohta kääntää katseen museoiden ja muiden julkisten toimijain yhteistyön mahdollisuuksiin. Vai ymmärsinkö otsikon tyystin väärin? Säännön alaotsikoissa puhutaan vain tunnistuspalveluista eli laittomasti hankittujen esineiden tunnistamisesta sekä aitouden arvioimisesta. Näihin toki museoiden erikoisosaamista tarvitaankin.

Säännössä varoitellaan museoiden alkuperäisen tehtävän vaarantumisesta, mikäli niiden erikoisosaamista, taitoa ja aineellisia resursseja käytetään toiminnan laajenemiseen resursseja jakamalla tai palveluja tarjoamalla.

Mutta voisiko voimavarojen suuntaamista ajatella myös uusiksi? Voisiko viitossääntö käsitellä myös sitä yhteistyötä toisten julkisten palveluiden tarjoajien kanssa, joka tähtää rikkaampaan vuorovaikutukseen ja liittyy merkityksiin: Mitä sellaista museoilla on tarjota, joka edistää ihmisten keskinäistä hyvää vuorovaikutusta ja saa heidät tuntemaan olevansa vahvasti elossa?

Käytännössä tämä voi olla vaikka yhteistä asiantuntemuksen jakoa ja kehittämistä sote-tahojen kanssa: museoiden käyttöä uudella tavalla erityisryhmille, uusille kävijöille, museoiden olohuonemaisuuden lisäämistä, yhteisöllisyyden laajentamista, asiakkaiden osallisuuden lisäämistä ja heidän äänensä kuulemista. Aikaavievää, kallistakin, mutta palkitsevaa (kuten tiedetään).

Olen toiminut pitkään museoalalla ja myös taide- ja museoalan vapaana asiantuntijana ja saanut olla osallisena monissa upeissa – lyhyeksi jääneissä! – yhteistyökuvioissa museoiden, so-te-sektorin toimijoiden ja järjestöjen välillä. Miksi ihmeessä nämä hankkeet eivät ole tuottaneet vielä laajemmin pysyviä ja pitkiä yhteistyömuotoja?

On Kulttuuria kaikille -palvelu, on Terveyttä kulttuurista -verkosto, on lukuisia toimivia kahdenvälisiä kumppanuuksia, projekteja, julkaisuja. On tukuittain todisteita siitä, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja opitaan paljon. Silti rakenteet eivät juuri ole muuttuneet eikä yhteistyöstä tullut pysyvää, eikä kunnon koordinaatiota ole saatu aikaan. Moni hanke on kyllä sulka hatussa, kivoja juttuja raportoitavaksi.

Ilman rohkeaa uudella tavalla painottamista ja sitkeyttä (ja onnistunutta rahoitus- ja yhteistyökonseptointia) ei olisi syntynyt menestyskonsepteja kuten National Museums Liverpoolin muistisairaiden parempaan elämään tähtäävä House of Memories -hanke. Siinä kansallinen museokonserni on tuottanut monitahoisen, tutkimuksellisen, tuhansia ihmisiä koulutuksen kautta tavoittaneen ja laajalle levinneen, kansallisesti ja kansainvälisesti palkitun menetelmän, jota se kehittää ja tuotteistaa menestyksellä. Suosittelen tutustumaan!

Miksi meillä ei museoissa uskalleta rohkeammin laajentua ”alkuperäisestä tehtävästä”? Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta joskus rohkea yhteistyötahojen ja kohderyhmien valinta voisi tuottaa jotain pysyvästi hyvää tuottavaa?

Satu Itkonen
Yleisötyöpäällikkö, Ateneumin taidemuseo

6. sääntö: Museot toimivat läheisessä yhteistyössä niiden yhteisöjen kanssa, joista niiden kokoelmat ovat peräisin

Älä aina usko yhteisöä

Vanha mies tutustui liikuttuneena Lenin-museoon. Vuonna 1946 perustetussa museossa oli vielä esillä neuvostoaikana rakennettu legendaarinen perusnäyttely, joka alleviivasi bolševikkijohtajan mainetekoja. Vanhus alkoi jutella oppaalle arvokkain äänenpainoin Isä-Stalinista. Miten siihen olisi pitänyt oikein vastata? Voisiko kiusallisesta keskustelusta pyristellä vain eroon, pitäisikö vanhus haastaa historiantutkimuksen avulla vai tulisiko häntä myötäillä, koska asiakashan on markkinointitermein aina oikeassa?

ICOM:in eettisten sääntöjen kuudes pykälä antaa oppaalle kovin happamat eväät. Museokokoelmat heijastavat ohjeen mukaan oman yhteisönsä kulttuuriperintöä, niillä voi olla suuri merkitys poliittisellekin identiteetille, eikä kokoelmien alkuperäistä omistajaa saa käyttää sopimattomasti hyödyksi. Lenin-museon kokoelmat ovat kertyneet itänaapurin antamina lahjoituksina ja museon perustivat tamperelaiset kommunistit pian jatkosodan jälkeen. Velvoittaako tämä perintö museota yhä kunnioittamaan kokoelmien luojaa, mahtavaa Neuvostoliittoa ja siinä sivussa museon perustaneen yhteisön rippeitä?

Yllättävän monet ICOM:in eettisten sääntöjen pykälät tuntuvat syntyneen jälkikolonialistisen museomaailman tarpeisiin. Niillä on suitsittu siirtomaavaltojen vanhoja museoita ja kevennetty valkoisen miehen taakkaa: taustalla väijyy häpeä viattomasta alkuperäiskansasta, jota imperialistien museokoneisto on riistänyt, ryövännyt ja rodullistanut. Huoli on aito, mutta vastaa heikosti vaikkapa suomalaisten museoiden eettisiin ongelmiin. Meikäläisten pitäisi pikemminkin miettiä, miten museoiden sensitiivinen ja sievistelevä kosketus jättää nyt menneisyyden kipupisteet kovin usein koskematta. Nykymuodossaan eettinen ohje lähinnä varoittelee meitä loukkaamasta ketään ja kannustaa kunnioittamaan yhteisöjä näiden toiveiden tai ehtojen mukaisesti.

Arvokkuuden alleviivaamisen rinnalla ohjeessa onneksi todetaan, että museon tulisi samalla
edistää ihmisten hyvinvointia, yhteiskunnallista kehitystä, suvaitsevaisuutta ja ihmisarvon kunnioittamista, sekä monipuolista sosiaalista, kulttuurista ja kielellistä ilmaisutapaa. Oikeastaan tällaiset YK:n ihmisoikeuksien julistukseen juontavat korkeammat arvot pitäisi nostaa naiivin yhteisöhötön edelle. Jos museo peittelee kokoelmillaan menneisyyden vääryyksiä, se toimii epäeeettisesti – edes kokoelmien luojan ei saisi antaa väistää historian tuomiota. Museoiden pitää uskaltaa tonkia myös omia juuriaan.

Lenin-museon uudistamiseen haettiin eettistä varmuutta korkeammilta voimilta – suoraan yleisöltä. Uudistusta varten tehtiin pieni näyttely, jossa kävijät saivat itse ottaa kantaa, ehdottaa ja äänestää, millaisia asioita uuden museon tulisi käsitellä. Toivelistan kärjessä olivat neuvostohuumori ja -arki, KGB, työleirit sekä toisinajattelijat. Entinen perusnäyttely ei kertonut niistä yhtään mitään. Vanhat kokoelmat eivät toki taivu kaikkeen tähän, mutta niitä voidaan täydentää ja antaa avainteoksille uusia merkityksiä.

Kun Lenin-museon uudesta sisällöstä alkoi tihkua ennakkotietoja, museo taisi valitettavasti menettää jokusen vanhoista ystävistään. Neuvostokommunismiin yhä viehättyneet (heitäkin toki on) pelkäävät pyhäinhäväistystä ja tuntevat kukaties samankaltaisia tuntemuksia kuin etnografisten museoiden epäeettisesti esineellistämät alkuperäiskansat. Eettisessä punninnassa neuvostojärjestelmän uhrien muisto kuitenkin painaa tänään enemmän kuin systeemin ihailijoiden. Eivät kai museot saa hienotunteisuudessaan vaieta, olipa viattomia tungettu sitten Stalinin lihamyllyyn tai viidakkoheimon pataan paistumaan?

Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on viime aikoina työstänyt 17.6.2016 avattavaa uutta Lenin-museota.

"Poistoa ei kannata pelätä. Se ei ole museolle uhka"

"Poistoa ei kannata pelätä, se ei ole museolle uhka", sanoi Nina Robbins viime lauantaina Jyväskylän yliopistomuseon juhlasalissa puolustaessaan menestyksekkäästi ilmeisen ansiokasta väitöskirjaansa nimeltään "Poisto museokokoelmasta - museologinen arvokeskustelu kokoelmahallinnan määrittäjänä". Kansallisgallerian Riitta Ojanperä toimi vastaväittäjänä ja professori Janne Vilkuna kustoksena. Hieno tilaisuus, josta muutamat kommentit tuoreeltaan, vaikkakin vain lektioon perustuen johtuen siitä, että en ole varsinaista tutkimusta vielä lukenut.

Poistot puhuttavat laajasti museoita, joista taidesellaiset saavat tästä tutkimuksesta loistavaa pohjaa arvokeskusteluille, jollaisia Robbins selvästi haluaa stimuloida. Toki muutkin, mutta näkökulma on vahvasti taidemuseokeskeinen. Aineistona on  56 taidemuseolle vuonna 2012 lähetetty 50 kysymyksen kysely, jonka vastausprosentiksi tuli 66%. Toki pohjana on myös pitkä kokemus taidemuseotyöstä sekä ilmeisen vankka teoriatausta.

Tutkimus hahmottelee kokoelmahallinnan ketjun, joka alkaa hankinnasta ja etenee arvoluokituksen, konservoinnin ja muiden vaiheiden jälkeen poistoon, jonka Robbins asettaa luonnolliseksi osaksi museoesineen elinkaarta ja aivan tasa-arvoiseksi muiden vaiheiden kanssa. Tämä lienee radikaalihko ajatus, kuten vastaväittäjä Riitta Ojanperäkin huomioi, koska ei kai kaikkia museoesineitä lopulta poisteta. Mutta mielestä suunta on oikea, koska jotkut esineet kuitenkin poistetaan, ja sen suhteen rimakauhua tosiaan sopiikin ehkäistä. Poisto ei ole negatiivinen eikä ainakaan jotakin ilman muuta vältettävää. Päinvastoin, kyse on normaalista osasta tämän päivän kokoelmahallintaa. Tämä käy ilmi kun pohtii niitä resursseja, joita "ylimääräisten" esineiden säilyttäminen lohkaisee miltä tahansa museolta.

Mutta poisto ei ole helppoa saati sitten nopeaa. Robbins jakaa poistoprosessin kahteen osaan: poistopäätökseen ja fyysiseen poistoon. Ensin mainitun hän hahmottelee olevan jotakuinkin sitä mitä englanninkielinen termi deaccessioning viittaa. Eli päätetään poistaa esine kokoelmasta. Mutta ellei sitä oikeasti poisteta heti myös fyysisesti, se jää museolle, jossa se tietenkin edelleen syö resursseja. Pitää siis päästä ihan oikeaan, fyysiseen poistoon, jonka yhteydessä Robbins käyttää termiä disposal (tietoisena tosin sen jätehuollollisesta vivahteesta). Matka poistopäätöksestä todelliseen poistoon voi olla pitkä.

Mitkä sitten ovat ne keinot, joilla poisto voidaan toteuttaa? Tutkimukseen liittyy kiinnostava, mainittuun kyselyyn perustuva listaus mahdollisista keinoista. Hyväksyttävimmäksi suomalaiset taidemuseoihmiset kokevat siirron toiseen museoon, varmaankin sellaiseen, jonka kokoelmapolitiikkaan se istuisi paremmin. Listan keskivaiheilla on hallittu tuhoamien, tuo poistotavoista surullisin, jonka alapuolella rankingissa on palautus alkuperäiselle omistajalle. Viimeisenä listalla on myynti toiseen museoon. Kiinnostava on Robbinsin esiin nostama vertailu vastaavaan tutkimukseen Yhdysvalloissa, jossa myynti ymmärtääkseni asettui hyväksyttävimmäksi vaihtoehdoksi ja tuhoaminen puuttuu listalta kokonaan(?).  Todella mielenkiintoista, näinkö erilaisia ovat yhteiskuntamme? Ymmärsin keskustelusta, että kansainvälisessä vertailussa suomalaisten asenteet poistoihin ylipäänsä näyttäytyvät varsin varovaisina elleivät jopa kielteisinä. Ilmeisesti monesti mieleen hiipii pelko, että tulee tehneeksi peruuttamattomia virheitä, joista jälkipolvet sitten tuomitsevat?

Erittäin kiinnostava väitöskirja kaiken kaikkiaan, joka toki sisältää paljon muutakin kuin nämä muutamat pelkän väitöstilaisuuden perusteella tehdyt huomiot. Sanoma on yksinkertainen, kaikin puolin mainio ja ajan hermolla kuuluen nähdäkseni näin: poistot pitäisi saada luonnolliseksi osaksi museoiden kokoelmapolitiikkaa. Ja tämä tulee konservaattorin suusta, josta erityisesti iloitsen.

Nina Robbins: Poisto museokokoelmasta - museologinen arvokeskustelu kokoelmahallinnan määrittäjänä. Luettavissa sähköisenä Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX-julkaisuarkistossa.

Väitöstilaisuus muuten päätti loisteliaan museoviikon Jyväskylässä, jossa olimme taas kerran mukana Corpus -ainejärjestön museologiaseminaarissa. Todella onnistuneen seminaarin  otsikkona oli "Museot ja polttavat kysymykset" ja siitä saatte lukea tästä samasta blogista lisää pian. Samoin toki jatkuu etiikkakirjoitussarjamme, jonka lomaan tämänkertainen kirjoitukseni istuu hyvin.

Eero Ehanti
Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry
Intendentti, Suomen kansallismuseo

4. sääntö: Museot tarjoavat mahdollisuuksia luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostamiseen, ymmärtämiseen ja suojeluun

Millainen on hyvä ja toimiva museosuhde?

ICOMin museoeettisten sääntöjen neljännen kohdan mukaan ”Museot tarjoavat mahdollisuuksia luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostamiseen, ymmärtämiseen ja suojeluun. – Museoilla on tärkeä velvollisuus kehittää kasvatuksellista rooliaan ja houkutella laajempia yleisöjä siitä yhteisöstä tai ryhmästä ja siltä seudulta, jota ne palvelevat. Vuorovaikutus yhteisön kanssa ja sen kulttuuriperinnön vaaliminen muodostavat oleellisen osan museon kasvatuksellisesta tehtävästä.” Meillä on siis eettinen velvollisuus solmia ja vaalia suhteita yhteisöihimme. Millainen on eettisesti hyvä museosuhde? Molempien osapuolten pitäisi varmasti kysyä, mitä suhteelta odotamme ja saamme ja mitä sille annamme. Jos suhde ei toimi, kuka museota tarvitsee? Olemme siis melko lailla perimmäisten kysymysten äärellä pohtiessamme suhteita yhteisöihimme.

Suomen Metsämuseo Luston taustalla on vuonna 1988 perustettu Suomen Metsämuseosäätiö, jonka tehtäväksi annettiin valtakunnallisen metsämuseon perustaminen Suomeen. Säätiön muodostivat tuolloin yli 40 metsäalan keskeistä toimijaa, joilla oli halu huolehtia metsäkulttuuriperinnöstä. Museon suunnittelussa, kokoelmien keräämisessä, rakentamisessa, toiminnan käynnistämisessä ja rahoituksessakin metsäalan organisaatiot olivat tiiviisti mukana.

Moni asia on muuttunut 20 vuoden aikana niin metsä- kuin museoalallakin, samoin metsämuseon ja metsäorganisaatioiden välisissä suhteissa. Olemme kysyneet sidosryhmiltämme, mitä he meiltä toivovat. Jotkut suhteet ovat kenties hieman väljähtyneet. Kaikki eivät osanneet toivoa mitään, sillä he eivät enää oikein tienneet, mistä suhde sai alkunsa. Museosuhdeterapiaa siis tarvitaan, ja olemmekin parhaillaan etsimässä vahvasti uusia näkökulmia vanhoihin suhteisiin. Yhteisöt ovat meille tärkeitä, ilman niitä meillä ei nimittäin ole merkitystä – luonnon- ja kulttuuriperinnön arvostaminen, ymmärtäminen ja suojelu edellyttävät, että on olemassa riittävästi halukkaita arvostajia, ymmärtäjiä ja suojelijoita. Onneksi monet suhteet ovat vuosien varrella myös syventyneet ja lujittuneet. Olemmepa solmineet ihan uusiakin suhteita ja löytäneet uutta kipinää vanhoihin suhteisiin.

Vaikka eettisissä säännöissä puhutaan vuorovaikutuksesta ja palvelemisesta, museon ”kasvatuksellisesta roolista” puhuminen vivahtaa hiukan yksipuoliselta ja ylhäältä annetulta. Oppimisen – ja samalla kulttuuriperintöön liittyvien vastuiden, velvollisuuksien ja oikeuksien – tulisi olla molemminpuolisia. Voisiko hyvän museosuhteen tärkeimmät ominaisuudet lainata hyvän parisuhteen ohjeista? Niitä ovat luottamus ja vakaa pohja, yhteiset arvot, avoin ja suora vuorovaikutus, molemminpuolinen vastuu suhteesta, kummankin tarpeiden kunnioittaminen, hyväksyntä ja arvostus, vapaus ja oma kehitys, todellinen ystävyys. Osapuolten pitää myös kysyä itseltään, ovatko ne haluttavia kumppaneita. Eikä yhdessä kannata pysyä, jos ei ole sitä tärkeintä: yhteistä päämäärää ja tarkoitusta.

Hyvä eettinen museosuhde perustuu siihen, että museot osaavat avata kulttuuriperinnön arvostamisen, ymmärtämisen ja suojelun merkityksiä yhteisöille, joille kulttuuriperintö voi olla tärkeä voimavara ja tarpeellinen rakennettaessa identiteettejä, imagoja ja brändejä. Kulttuuriperintö on yhteiskunnallisesti merkittävä resurssi, jonka käytön ja hyödyntämisen hyvä museosuhde mahdollistaa.


Reetta Karhunkorva
amanuenssi, Lusto – Suomen Metsämuseo

Leena Paaskoski
intendentti, Lusto – Suomen Metsämuseo
ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen

3. sääntö: Museoilla on primaariaineistoa uuden tiedon saamiseksi ja välittämiseksi

Tekeekö museosi tutkimusta?

ICOMin eettisten sääntöjen kohta kolme muistuttaa, että "museoilla on primaariaineistoa uuden tiedon saamiseksi ja välittämiseksi". Meidän velvollisuutemme on huolehtia, että kokoelmia tutkitaan ja että niistä huolehditaan. Kokoelmien ja niihin sisältyvän tiedon tulisi myös olla kaikkien saatavissa.

Säännöt ottavat kantaa aineiston hankkimiseen, analysointiin ja kunnioittavaan käsittelyyn. Ne pohtivat henkilökunnan oikeuksia tehdyn tutkimuksen tuloksiin ja kehottavat asiantuntijuuden jakamiseen ja muiden asiantuntemuksen kunnioittamiseen. Säännöt kehottavat myös yhteistyöhön muiden kulttuuriperintöä keräävien instituutioiden kanssa.

Tutkimus kietoutuu monen muun asian tavoin kokoelmapolitiikkaan. ICOMin eettiset säännöt edellyttävät, että kokoelmien arvo tutkimusmateriaalina tunnistetaan selvästi museoiden kokoelmapolitiikassa. Kokoelmapolitiikasta pitää myös käydä ilmi, että se pohjautuu museon alkuperäiseen perustehtävään. Asiakirja ei saisi olla riippuvainen kulloinkin pinnalla olevista museomaailman trendeistä.

Miten tämä toteutuu sinun museossasi?

Tutkijan vai museon intressi? Tutkija on usein individualisti, jonka mielenkiinnon kohteita ohjaavat omat ideat enemmän kuin työnantajan strategiat. Kuinka kauas oman museon perustehtävästä tutkimusaiheet oikeastaan voivat irrota? Missä kulkee työntekijän oikeuksien ja velvollisuuksien välinen raja? Entä kuinka kauan tutkija voi hillota aineistoa joskus ehkä toteutuvaa tutkimuskäyttöä varten?

Uskallammeko kertoa keskeneräisestä?

Kenen totuuksia ja tarinoita museokokoelmien tutkimus nostaa esiin ja vahvistaa? Saako kokoelmien ja kokoelmatutkimuksen avulla haastaa vallitsevia totuuksia ja valta-asetelmia? Uskallammeko? Entä muuttuvat totuudet? Tieteellinen tieto on luonteeltaan karttuvaa ja itseään korjaavaa. Tunnistammeko nykyhetkessä olennaisen tiedon ja osaammeko jakaa sitä muille? Ohjaako rahoitus tutkimusaiheiden valintaa? Millä periaatteella julkaisemme aineistoa Finnassa?

Kokoelmien kartuttaminen. Tarkistammeko aina kokoelmien uusien kartuntojen taustat riittävän huolellisesti? Entä miten keräämämme tieto välittyy museoammattilaisten seuraavalle sukupolvelle? Keräämmekö tietoa itseämme varten vai palvelemmeko kulttuuriperinnön kokonaisuuden karttumista? Tätä kautta tutkimus liittyy kokoelmien kokonaisuuteen. Eettinen kartuttaminen tuottaa laadukkaita kokoelmia, joiden kartunnan periaatteet ovat ymmärrettäviä myös heille, jotka tulevat jatkamaan meidän työtämme. Tämä liittyy minusta erityisesti nykydokumentointiin, mutta tietysti myös kaikkeen muuhun kartuntaan.

ICOMin eettiset säännöt eivät mainitse tutkimuspolitiikkaa museolle tarpeellisten asiakirjojen joukossa. Tarvitseeko sellaista kaikilla ollakaan – jokainen harkitkoon sitä itse. Selvää lienee kuitenkin, että kaikkien museoiden pitää pohtia sitä, mitä tutkimus oman museon kohdalla tarkoittaa.

Museoammattilaisen koulutukseen sisältyy ymmärrys akateemisen tutkimusprosessin eri vaiheista. Olisi hyödyllistä määritellä sekä itselleen että muille, mihin kohtiin prosessia oman museon tutkimustyö sijoittuu. Tiedon tuottaminen ja sen avaaminen yleisölle, myös akateemiselle yleisölle, on tärkeä osa sekä tutkimusprosessia että museotyötä. Yhteistyö akateemisten instituutioiden kanssa kartuttaa sekin yhteistä ymmärrystä kulttuuriperinnöstä eikä museoiden tarvitse tehdä kaikkea työtä itse. Mallia voi katsoa vaikka Espoon kaupunginmuseon vastavalmistuneesta tutkimus- ja julkaisupolitiikasta.


Minna Sarantola-Weiss
ICOM Suomen komitean hallituksen jäsen
Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö

2. sääntö: Museot ylläpitävät kokoelmiaan yhteiskunnan ja sen kehityksen hyväksi

Museokokoelmien vaikuttavuudesta ja esine-energiasta

ICOMin museoeettisten ohjeiden toisen säännön mukaan "museot ylläpitävät kokoelmiaan yhteiskunnan ja sen kehityksen hyväksi". Museoiden yhteiskunnallinen sijoittuminen herättää keskustelua, kuten Eero Ehanti edellisessä blogauksessa osuvasti esitti. Museoiden on alati perusteltava toimintoja, jotka eivät tuota hyötyä lyhyellä aikavälillä. Onko niin, että nopeasti päivittyvässä sähköisessä maailmassa museokokoelma ja kokoelmanhallinta ovat liian pitkiä sanoja? Onko kokoelmanhallinnalla vaikuttavuutta, ja edistävätkö kokoelmat yhteiskunnan hyvää?

Museoiden kokoelmat ovat museotoiminnan aikaa kestävä ydin katsottaessa toimintaa pitkällä aikavälillä. Meillä on käsitys, että museot ovat julkisia instituutioita yhteiskunnassa, joihin kaikilla väestöryhmillä on mahdollisuus kokoontua vaihtamaan ajatuksia rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä.

Yhtenä kiintopisteenä näissä turvapaikoissa ovat museokokoelman originaalit ja kolmiulotteiset esineet, ja ennen kaikkea niiden välittämä esine-energia. Esine-energia voidaan ymmärtää siten, että alkuperäisellä museoesineellä on esineen tietoarvon ylittävä ominaisuus, joka koostuu esineen originaliteetista, ulkoisesta muodosta ja olemassaolon historiasta, mutta on lopulta enemmän kuin osiensa summa. Tästä kokonaisuudesta kumpuaa museoiden vaikuttavuuden ydin.

Museologi Kenneth Hudsonin määrittelemässä Suuressa museossa on katsottu tärkeäksi suojella jotakin osaa yhteiskunnasta museoiden ammattitaidon turvin. Kokoelman esineistö on säilynyt satoja vuosia museon kokoelmanhallinnan piirissä ja esineiden museoarvo on välittynyt sukupolvesta toiseen katkeamatta. Museokokoelmat ovat historiallinen todiste museoiden vaikuttavuudesta. Kokoelmissa olevat esineet ja niiden heritologinen itseisarvo ovat pääomaa, jota muilla yhteiskunnan instituutioilla (lukuun ottamatta muita muistiorganisaatioita) ei ole. Tätä potentiaalia ei kannata hukata aikana, jossa oman toiminnan vaikuttavuudella on väliä.


Nina Robbins (FM, YAMK, museologian jatko-opiskelija)
Päivi Ukkonen (YAMK, konservoinnin lehtori)
Minna Turtiainen (Gallen-Kallelan museon kokoelmapäällikkö)
Metropolia ammattikorkeakoulun paperi- ja interiöörikonservoinnin opiskelijat

Matkaraportti: ICOM Nord kokoustaa Grönlannissa - Pohjoismaiden museohaasteet

Syys-lokakuun vaihteessa 2015 järjestettiin Grönlannin Nuukissa Pohjoismaiden ICOM-komiteoiden vuosittainen ICOM Nord -kokous, johon osallistuivat Suomen komitean puheenjohtaja Eero Ehanti sekä sihteeri Wiktoriina Hurskainen. Nord-kokousta ennen keskusteltiin Pohjoismaiden museohaasteisiin ja mahdollisuuksiin keskittyvässä konferenssissa (Culture across boundaries – Conference on museum challenges and possibilities for future Nordic collaboration) yhdessä Grönlannin museonjohtajien kanssa.

© Eero Ehanti

© Eero Ehanti

ICOMin eettiset säännöt grönlanniksi

ICOMin presidentti Hans-Martin Hinz avasi kolmipäiväisen konferenssin ilmaisemalla aidon kiinnostuksensa siihen miten paikalliset Grönlannissa käsittelevät aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöään. Hinz totesi syrjemmällä sijaitsevien alueiden osallistumisen ICOMin toimintaan olevan tärkeää ja toivovansa ettei kyseinen konferenssi jäisi ainoaksi.

Yksi suuri syy konferenssin järjestämiselle Grönlannissa oli ICOMin eettisten sääntöjen grönlanninkielisen ensikäännöksen julkaiseminen. Käännöksen rahoituksesta on vastannut Grönlannin kansallismuseo. Daniel Thorleifsen Grönlannin kansallismuseosta ja arkistosta totesi, että etiikkakoodiston kääntämisestä grönlannin kielelle oli keskusteltu jo vuonna 1992. Thorleifsen totesi rajallisen museohenkilökunnan olevan syy siihen, että Grönlanti on osa Tanskan ICOMia. Toiveena olisi kuitenkin oma kansallinen komitea, vaikka haasteena onkin hankala poliittinen tilanne ja hallinto.

© Eero Ehanti

Vinnie Nørskov Tanskan ICOMista kertoi pohjoismaisen yhteistyön alkaneen 70-luvulla. Tällä hetkellä ICOMin jäseniä Pohjoismaissa on noin 4000. ICOMin yleiskokous on järjestetty kolme kertaa pohjoisessa; Tukholmassa vuonna 1959, Kööpenhaminassa vuonna 1974 ja Norjan Stavangerissa vuonna 1995. Nørskov painotti vielä ICOMin toiminnan lujittavan muun muassa siteitä paikallisten ihmisten ja museoiden välillä sekä eri aloja edustavien museoiden välillä.

Ensimmäisen konferenssipäivän iltaa vietettiin Nuukin tanskalaisnorjalaisen perustajaisän, lähetyssaarnaaja Hans Egeden (1686 - 1758) oranssissa kotitalossa, joka on samalla Grönlannin vanhin rakennus.

© Eero Ehanti

Keskustelua museohaasteista

Toisena konferenssipäivänä kuultiin erilaisia, pääasiassa haasteisiin keskittyviä puheenvuoroja pohjoismaiden museokentältä.

Nivi Christensen Nuukin taidemuseosta kertoi Grönlannissa olevan kaksi taidemuseota (Ilulissat ja Nuuk). Nämä ovat yksityisiä taidekokoelmia ilman keräilyä koskevaa strategiaa. Christensen kertoi myös suunnitteluasteella olevasta ”Grönlannin kansallisesta taidegalleriasta”, jonka toteuttamiseen ei ole toistaiseksi löytynyt rahaa. Christensen totesi voimakkaassa puheenvuorossaan, että Grönlannin kansallismuseon vastuulla on grönlantilaisen taiteen kerääminen, mutta sitä ei ole kirjoitettu mihinkään. Christensenin puheenvuoro antoi vaikutelman, että museoalalla saa Grönlannissa jatkuvasti kyseenalaistaa itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita ja samalla toimia pioneerina uusien käytäntöjen puolesta.

© Eero Ehanti

Grönlannin museoarkea

Bo Albrechtsen Grönlannin kansallismuseosta ja arkistosta kertoi Grönlannin museohistoriasta. Ensimmäinen museo perustettiin vuonna 1953 yksityisellä rahalla halusta dokumentoida ja säilyttää Grönlannin metsästykseen liittyvä kulttuurihistoria. Vuonna 1980 perustettiin Kansallismuseo kun Grönlanti sai itsehallinnon. Grönlannin 15 paikallismuseosta monissa on vain yksi työntekijä ja usein assistentti. Kansallismuseon näyttelytekstit ovat ainoastaan kahdella kielellä, grönlanniksi ja englanniksi. Tämä on poliittinen valinta, joka on saanut tanskalaisilta vierailijoilta negatiivista palautetta. Kansallismuseossa on esillä myös Qilakitsoqin alueelta löydetyt 1400-luvulta peräisin olevat neljä muumioitunutta ihmishahmoa. Vaikka muumiot ovatkin maailmankuulut, kävijän on itse löydettävä ne museosta. Museo on tässä halunnut varmistaa eettisen lähestymistavan ihmisjäänteiden esillepanoon liittyen.

© Eero Ehanti

Anne-Mette Olsvig Qasigiannguitin museosta totesi, että paikallismuseoiden haasteista keskustellaan paikallisella ja poliittisella tasolla. Monet museoista sijaitsevat vanhoissa rakennuksissa, joiden ylläpito on työlästä ja saavutettavuus ei välttämättä ole normien mukainen. Ilmasto sekä demografiset muutokset aiheuttavat myös haasteita. Pienet museoyksiköt toisaalta voivat toimia ketterämmin yhteisöjen kanssa.

© Eero Ehanti

Carl-Erik Holm itäisen Grönlannin Tasiilaqin museosta kertoi, että hallinnollisten muutosten vuoksi (18 kuntaa yhdistyivät neljäksi kunnaksi) monta työpaikkaa siirtyi pääkaupunki Nuukiin. Kunnan neljä museota jakavat 2,2 miljoonan Tanskan kruunun suuruisen budjetin vuosittain.

Grönlannissa kävijöitä museoihin houkuttelee tavallisten paikallisten ihmisten arkeen liittyvät arvot kuten isovanhempien valokuvat ja jouluisin joulukuusi. Ristiriitoja syntyy kun paikalliset asukkaat toivovat museoihin uudempaa historiaa, turistit taas vanhaa historiaa.

© Eero Ehanti

© Eero Ehanti

Hans-Martin Hinz totesi Grönlannin museoammattilaisten esitysten päätteeksi, että käsitys museosta on muuttunut. Museot eivät enää ole jonkin kulttuurin tai aikakauden kultakaudesta kertovia välineitä, vaan ne esittävät monesta eri näkökulmasta tapoja ymmärtää tämän päivän yhteiskuntaa.

ICOM Nord -kokous

ICOM Nord-kokouksessa Nuukin taidemuseossa vaihdettiin Pohjoismaiden ICOM-komiteoiden ja yleisestikin museo-alan ajankohtaisia kuulumisia. Ruotsissa useimmat valtio-omisteiset museot muuttuvat pääsymaksuttomiksi vuoden 2016 alussa. Samoin uusia museoita perustetaan vauhdilla, joista muun muassa vuonna 2016 avattava Ikea-museo. Islannissa taas on havaittavissa poliittista painetta museoiden yhdistämiseen. Kokouksessa päätettiin, että vuoden 2016 ICOM Nord -tapaaminen järjestetään Suomessa.

ICOM Nord-kokouksen yhteydessä tutustuttiin myös Grönlannin yliopistoon ja arkistoon. Arkisto vastaanottaa materiaalia kaikilta Grönlannin julkisilta ja toisinaan myös yksityisiltä tahoilta. Pitkäksi aikaa mieleen jäi kummittelemaan arkistossa kerrottu tosiasia; kaikki 1950-lukua vanhemmat arkistomateriaalit Etelä-Grönlannin alueelta tuhoutuivat kun Tanskan Titaniciksikin kutsuttu M/S Hans Hedtoft törmäsi jäävuoreen ja upposi neitsytmatkallaan Grönlannista Tanskaan vuonna 1959. Puoli mannerta ilman historiaa!


Eero Ehanti ja Wiktoriina Hurskainen

© Eero Ehanti

© Eero Ehanti