torstai 20. lokakuuta 2016

Museotyön vastuista ja etuoikeuksista

Tämänvuotiset Museoalan teemapäivät edustivat samaa korkeaa laatua kuin edellisvuotiset, jolloin saimme muun muassa nauttia Michael Edsonin näkemyksistä museoalan pimeästä energiasta eli siitä valtavasta näkymättömästä potentiaalista, jonka yleisö ja yhteisöt meille tarjoavat jos vaan osaamme heittää aineistomme ja ideamme heidän hyödynnettäväkseen. Tällä kertaa saman tyyppisestä teemasta, yhteisöjen sitouttamisesta samalla kun keskittyy vain olennaisimpiin vahvuuksiinsa hyljäten kaiken epäolennaisen, puhui Jasper Visser, jonka puheenvuoro täytti odotukset, jotka kuulemani edellispuheenvuoron perusteella osasin sille asettaa, ainakin mitä tulee puhutun ja visuaalisen annin sujuvuuteen ja hienouteen. Ajatuksiani edellisestä kohtaamisesta Visserin kanssa ja vertailua Edsonin ajatuksiin kirjoitin tänne.

Viisaita ajattelijoita, vaikkakin minua mietityttää kovasti tuo yhteisöjen osallistaminen, jonka tärkeyttä molemmat kovasti korostavat. Ehkei aina ole mahdollista eikä edes toivottavaa sitouttaa yhteisöjä niin valtavasti. Hehän saattavat odottaa meidän museoammattilaisten kertovan heille mikä on olennaista kulttuuriperinnössä ja museoissa. Meillä on valtaa, suurta sellaista, siihen mikä kulttuuriperinnöksi lasketaan, kuka siitä pääsee nauttimaan ja millä tavoin se tapahtuu. Tämä on etuoikeus, jota kannattaa käyttää harkiten; se on valtaa, joka on hyväksi oikein annosteltuna ja suunnattuna. Se on myös museoammattilaisen velvollisuus, mielestäni, koska yleisöllä tosiaan on lupa odottaa meiltä oikein valittuja, hyvin tutkittuja ja tulkittuja sisältöjä ja tuotoksia.

Tästä päästään museon määritelmään, josta puhui muun muassa Museoviraston pääjohtajan Juhani Kostet Teemapäivien avaussanoissa heittäessään pallon ICOMin suuntaan kyseisen määritelmän uudistamiseksi. Sitä päädyimme ex-tempore pohtimaan lavan reunalle hieman myöhemmin. Emmekö tiedä, mikä museo on tai mikä on sellaisen tehtävä? Mielestäni tämä ei rajoitu vain museon määritelmään vaan laajemminkin koko professiomme perustuksiin.

Onnekseni sain tilaisuuden asettua lavalle seuraavana päivänä osana vallan mainiota Museoalan seitsemän kuolemansyntiä -keskustelua pohtimaan synneistä keveintä, eli himoa. Siihen sidoin vallanhimon, kiertäen myös vastuiden ja velvollisuuksien himoitsemisen kautta. Olen sitä mieltä, että jostain syystä me museoammattilaiset päädymme musertumaan sellaisten vastuiden ja velvollisuuksien alle, joita emme mitenkään pysty täyttämään. Ne voivat olla vastuita kokoelmista, joita on vaan yksinkertaisesti liikaa, tai velvollisuuksia yhteisöjä tai tulevia sukupolvia kohtaan, joiden kiinnostuksen tasosta meillä ei voi olla tietoa. Tämä johtaa paitsi ylivoimaiseen riittämättömyyden tunteeseen, jollainen on haaste jokaiselle työssään puurtavalle ihmiselle, myös ylivarovaisuuteen ratkaisujen suhteen ja hedelmättömään varmisteluun, jotta ei vain tehtäisi virheitä tai vaikka suututettaisi jotakin yhteisöä.

Vastuiden painolasti niskassa Varsovan kuninkaanlinnassa. Kuva: Eero Ehanti

Syitä on varmaankin monia, mutta osansa lienee näillä ammattimme perustuksilla, kuten esimerkiksi mainituilla museoiden määritelmällä ja museoiden eettisillä ohjeilla. Ehkä lainsäädännölläkin ja kansainvälisten järjestöjen, kuten Unescon, yleissopimuksilla ja muilla meitä sitovilla dokumenteillakin on roolinsa siinä, että me jotenkin päädymme tuntemaan ylenpalttista vastuuntuntoa. (Vai päädymmekö? Voihan tämä on vain oma tuntemukseni…)

Omien vahvuuksien tunnistaminen ja niihin keskittyminen. Siitä Visser puhui eikä todellakaan ollut väärässä. Museoiden vahvuudet liittyvät tarinoihin, mielestäni. Museoissa on avaimia yhteisöjen olennaisiin tarinoihin, sellaisiin joita Yuval Noah Harari mainiossa "Sapiens - ihmisen lyhyt historia" -kirjassaan mainitsee lajimme olennaiseksi piirteeksi ja syyksi siihen, että juuri Homo Sapiens menestyi eikä vaikkapa fyysisesti vahvempi Neanderthalin ihminen. Yhteisten tarinoiden luominen ja sellaisiin uskominen on avain yhteisöjen syntyyn. Museoiden kokoelmissa on esineitä, joita jotka avaavat tarinoita  kuin lehmuksenkukkateehen kastettu Madeleineleivos ikään. Siinä on museoiden vahvuus, samoin kuin asiantuntijuudessa kokoelmiin ja kohteisiin liittyen. Tätä kautta syntyy mainitsemani valta määritellä mitkä ovat niitä kohteita ja tarinoita, jotka säilytetään ja jaetaan yleisölle. Sen pitäisi olla myös etuoikeus ja ylpeydenaihe, jonka voimalla varmistetaan paikka olennaisena yhteiskunnallisena toimijana. Se vaatii kokoelmien käyttöä - loistavia näyttelyitä ja kaikenlaista kokoelmien ja tiedon avaamista ja jakamista.

Mutta kyllä museoiden on lunastettava paikkansa yhteiskunnassa. Osittain se tulee itseisarvoisesti lakisääteisten tehtävien kautta, mutta ei se tänä päivänä riitä. Tästä tulee haaste museon määritelmän uudistamiseksi, kuten myös eettisten ohjeiden päivittämiseksi. Nykyisellään nämä mielestäni asettavat meille mahdottomia vastuita ja jopa hankaloittavat toimintaa tämän päivän tilanteessa, jossa museoiden ja museoammattilaistenkin pitää tottua tyytymään riittävään tasoon täydellisesti säilytetyn, tutkitun, tulkitun ja toteutetun sijaan. Talouden kieltä on opeteltava puhumaan rahoituksen varmistamiseksi ja elämysteollisuuteen on heittäydyttävä kilpailemaan paikasta auringossa. Eihän se helppoa ole. Liiallinen vastuuntunto ja täydellisyydentavoittelu ei auta, vaan pitää omaksua itsevarmuutta toimia alueilla, jotka eivät ole niitä mukavimpia perinteisestä museonäkökulmasta. Toisaalta pitää olla rutkasti itseluottamusta omien vahvuuksien käyttämiseen. Meillä on kokoelmat ja tietoa, jota muilla ei ole. Tätä pitää pystyä käyttämään, kyselemättä ja anteeksipyytelemättä.

Museomäärittely jatkukoon. Katsotaan mitä Pariisin pääkonttorimme saa aikaiseksi työstäessään tätä niin tärkeää ja selvästi vaikutusvaltaistakin määritelmää.

Eero Ehanti

1 kommentti:

  1. Hyvä Eero! Tässä keskustelussa on varmaankin aika paljon ydintä.Jatka vaan!
    yst. Martti Piltz, laiskahko eläkeläinen

    VastaaPoista